Oktoberfestien toinen puoli

Oktoberfesteillä käy joka päivä muutama sata tuhatta ihmistä. Porukkaa siis on jos jonkinlaista… Yleensä ottaen kaikki ottavat melko rauhallisesti, vaikka humalassa ollaankin. Aina kuitenkin jotain tapahtuu ja poliisi on paikalla näkyvästi. He kulkevat aina 6 hengen porukoissa ja mukana on myös kolleegoja Italiasta. Kunnon tappelua en ole itse nähnyt kertaakaan.

Telttajuhlinnan oleellinen osa on litran tuopin kumoaminen. Joku nousee penkille, ympärillä hurrataan ja sitten katsotaan, kestääkö kantti. Litra olutta naamaan ei ole mikään helppo temppu, se on tekniikkalaji. Joku nuori nainen tekee sen varsin helpon näköisesti, mutta isolta köriläältä se ei käy välttämättä käden käänteessä. Meidän pöydän macholta ei se onnistunut…

Tänä vuonna kokeilin ensimmäistä kertaa nenänputsausta mentholilla, mikä on jostain syystä melko yleinen tapa ollut Oktoberfesteillä. Vuosia sitten ihmettelin kovasti, että kokaiiniako ne vetää naamaan kaiken kansan nähden, mutta hieman viattomammasta toiminnasta oli kuitenkin kysymys. Mikä pointti tuossa loppujen lopuksi on, en ymmärrä.

Musiikkipuolella vanhat hitit jyräsivät, mutta uusiakin suosikkeja oli. Tänä vuonna taitaa kuningas olla Andreas Gabalier Hulapaluullaan. Ja arvatkaas mitä, islantilaisten jalkapallohuuto päätyi Oktoberfesteille asti! Isoissa teltoissa bändit huudattivat yleisöä islantilaiseen tapaan muutaman kerran varsinkin alku-illasta ja kansainväliseen yleisöön se upposi ihan kybällä.

Tänään maanantaina on Saksassa vapaapäivä ja samalla Oktoberfestien viimeinen päivä. Itse olen menossa vielä juhlimaan suomalaisnaisten kanssa. Ahtaudun siis dirndl-pukuun, hoilotan saksalaisia schlagereita ja eiköhän se olut sitten riitä taas hetkeksi aikaa. Oktarit on kivat, mutta onneksi ne loppuu.

Sitä on vaan tullut vanhaksi. Ensi vuonna otan kyllä isän ja äitin mukaan.

Pöytä Oktoberfesteillä

Kahden viikon aikana ehdin Oktoberfesteille parisen kertaa. Se riittää ihan hyvin. Tällaiselle nelikymppiselle yksi keikka merkitsee useamman päivän toipumisaikaa…

Kuten aikaisemminkin minulla oli oma pöytä Hofbräun teltasta. Otan aina sunnuntain lounaspaikan ja yleensä viihdymme kylläkin pöydän luovuttamisen jälkeen teltassa pidempääkin. Kun pöydän on kerran saanut varattua, siitä kannattaa pitää kiinni – sen verran vaikeita on saada noita viikonloppuvarauksia. Viime vuonna kokeilin lauantaipöytää, mutta silloin oli meno hiukka liian rajua minulle…

Päivä sujui tuttuun tapaan. Tänä vuonna turvallisuutta oli kiristetty siten, että koko alue oli aidattu ja sisäänkäynneillä tsekattiin laukut. Reppuja ja sitä isompia ei saanut ottaa mukaan, mutta koska siitä oli tiedotettu tarpeeksi, sujui turvatarkastus sujuvasti. Klo 12 pöytään, ekat litran massit nenän eteen ja teltan tunnelmaa ihmettelemään.

Hofbräun teltta on yksi isoimmista: ulkopaikat mukaan luettuettuina istumapaikkoja on noin 9000. Hofbräussa on paljon ulkomaalaisia ja minäkin päädyin oman pöydän luovuttamisen jälkeen amerikkalaisten seuraan jatkamaan iltaa. Tänä vuonna istumapaikka oli melko helppo saada, koska teltat eivät olleet niin tupaten täynnä.

Mitä maksaa yksi Oktoberfest-keikka? Pöytä ei sinänsä maksa mitään ylimääräistä, vaan varauksen yhteydessä jokaiselle periaatteessa ostetaan lippuja ruokaan ja juomaan. 36 euron pakettiin tulee kaksi olut-lipuketta, yksi kana-annos ja 7 euron arvoinen vapaasti tuhlattava lippu. Yksi litran massi maksoi tänä vuonna 10,60 plus vähintään euron tippi päälle. Minä en kyllä paria massia enempää saa millään alas.

Seuraavassa postauksessa lisää Oktoberfestien kuriositeetteja!

Oktoberfestin trendit 2016

Viimeistä Oktoberfest-viikonloppua viedään! Aika luoda katsaus viimeiseen kahteen viikkoon ja kertoa tämän vuoden trendit. Viime vuonna olivat kukkamekot ja pitsiessut selkeästi uutuus (klikkaa postaus), vuonna 2014 taas kaikilla oli kukkaseppeleitä päässä (klikkaa). Mites nyt?

Tänä vuonna ei mielestäni ollut mitään selkeää trendiä. Lehdet ennustavat perinnepukujen katoamista Oktoberfesteiltä. Puvuthan eivät ole olleet suinkaan aina kaikilla päällä, vaan se tuli vasta 2000-luvun puolella. Tänä vuonna eivät perinnepuvut mitenkään olleet katoamassa, melkein päinvastoin. Sellaisia turistien halppisversioita kankaisine ”nahkahousuineen” ei ollut niin paljon näkyvissä, vaan suurimmalla osalla oli ihan kunnon vaatteet. Toisaalta turisteja ei ollut niin paljon viime vuosiin verrattuna, joten kai ne jotka tulivat, halusivat myös panostaa.

Hiuksissa löytyi kyllä kukkia, mutta uutuus se ei enää ollut. Mutta katsokaa nyt näitä leidejä! Nättejä kuin mikä!

Lettikampaukset kuuluvat oleellisesti Oktoberfest-tyyliin. Tänä vuonna oli paljon sivulettejä Frozen-tyyliin.

Hatut olivat mukana kuvioissa, kuten aikaisemminkin. Perinteisen baijerilaisen miehen hatussa on tupsu, johon ei missään nimessä saa koskea. Minä pidän sulkatyylistä ja ajattelin ensi vuonna varastaa idean hiuksiin. Minun päässäni hattu ei näytä hyvältä, mutta jotain koristetta pitää tukkaan tällätä.

Oktoberfesteille ovat jalkautuneet näemmä partamiehet, joilla on nuttura tai ponnari. Järkyttävän hyvännäköisiä nahkahousuissaan!

Oktoberfest-jutut jatkuvat vielä seuraavissa postauksissa!

 

 

 

 

 

Keski-Euroopan ruuhkassa

Olimme elokuun puolessa välissä automatkalla eli siihen pahimpaan Keski-Euroopan ruuhka-aikaan. Suuntamme oli sama kuin aikaisemminkin eli Alppien yli kohti Italiaa.

Elokuu on Keski-Euroopan lomakuukausi ja sen kyllä huomaa. Moottoriteillä suurinta hupia oli pongata eri maiden rekkareita. Kaikkialta muualta niitä olikin paitsi Pohjoismaista, jossa lomakausi oli jo ohi. Saksalaisia oli tietysti eniten liikenteessä.

Pohjois-Italiaan mentiin tällä kertaa noin viidessä tunnissa, mikä oli nopeammin kuin uskoimmekaan. Autoon oli pakattu vettä, hedelmiä, raksuja, tabletti, lukemista ja CD’tä. Vuorilla kun mennään, ei ole radion kuuluvuus aina huippuluokkaa.

Mutta kyllä pohjalaisen silmä lepää vuoria silmäillessä. Ihmettelen, tottuvatko siihen maisemaan he, jotka siellä asuvat. Osaako sitä joka päivä arvostaa ja muuttuuko se arjeksi?

Yksi kysymys minulla on: mistä ihmeestä niitä hollantilaisia autoilijoita oikein riittää??

Viinaa työpaikalla

Saksalaisten suhtautuminen alkoholiin on rennompi kuin suomalaisten. Humalaan ei tulla, viini tai olut on arkipäivää, ja alkoholia saa ostaa ruokakaupasta. Työpaikalla ei tietystikään alkoholia periaatteessa suvaita, mutta käytäntö on ainakin minun saksalaisessa toimistossani eri. Skumppapullo on jääkaapissa vakio ja jopa japanilaisia viskinmaistajaisiakin on minun tiimissäni pidetty työaikaan.

Salaesimerkki 1. Minulla oli laatikossani ollut nyt puoli vuotta snapsipulloja viime joululta. Kun pomot olivat lomalla, päätimme ottaa hömpsyt.

Eihän siitä 2 cl pullosta paljon kostunut. Mutta psykologinen vaikutus kesti ainakin kaksi minuuttia keskellä pahimpaa ketutusta!

Esimerkki 2. Kaikille tarkoitetun säännöllisen kokouksen jälkeen juhlittiin herra Ison Pomon jäähyväisiä. Meitä oli siinä muutamakin sata ihmistä paikalla ja firma tarjosi napostelut. Saimme mm. itävaltalaista pannukakkua omenahillon kera. Lisäksi juomaksi sai hakea olutta tai drinkkejä. Hugo-drinkki toimi oikein mukavasti pannukakun kostukkeena.

Virallisessa kanttiinissa ei kyllä olutta taida olla tarjolla ruokajuomaksi. Mutta kampuksellamme olevista pikkuravintoloista haetaan kyllä kuumana iltapäivänä työpäivän päätteeksi olutpullo ja nautitaan se ihan rehdisti kaiken kansan nähden.

Litran kolpakkoa sieltä ei kyllä saa. Mikä müncheniläinen firma se nyt sitten on?

München – keskellä paniikkia

Nostan katseeni ylös kirjasta. ”Kaikki ulos. Ratikka ei jatka eteenpäin. Poliisioperaation takia julkinen liikenne pysäytetään. Valitettavasti minulla ei ole lisätietoa asiasta. Kaikki ulos.” Sireenit pauhaavat, tuntuu että kaikki Münchenin poliisiautot ovat matkalla jonnekin. Mitä tapahtuu??

Jatkan matkaa kävellen pitkin Dachaustraßea yhdessä muiden kanssa. Ihmiset puhuvat puhelimessa. Autot joutuvat jatkuvasti kurvaamaan sivuun poliisiautojen tieltä. Tämä ei ole normaalia. Yritän päästä paikallislehden sivuille, mutta se on kaatunut. Kysyn vastaantulijalta, tietääkö hän, mitä on tapahtunut.

”Terror. Olympia-zentrum.”

Vasta kotona selviää, mitä on tapahtunut. Meidän vakiostarilla on ammuttu, useita kuolleita, ampujat pakosalla. ”Pysykää kotona, välttäkää julkisia paikkoja!” Facebookissa paikalliset ilmoittavat olevansa kunnossa. Huhut kiertää: ammuskelua keskustassa, ihmiset paniikissa. Päärautatieasema tyhjennetty, keskusta autio. Juurihan vasta olin matkalla kotiin keskustan kautta!

Facebookiin ilmestyi tunnin sisällä sivusto, johon voi ilmoittautua olevansa turvassa. Televisiossa pyörii erikoislähetykset, mutta yritän suojella Tytärtä ylimääräiseltä pelolta. Katselemme Paluu tulevaisuuteen -elokuvaa. ”Oliko siellä lapsia”, Tytär kysyy, ”Saako poliisit ne pahikset kiinni?” Mitä siihen voi vastata?

Se saavutti siis Saksan sittenkin. Pitkän aikaa olen ihmetellyt, miten muut isot maat ovat saaneet terroria osakseen ja Saksa on säästynyt. Ei enää. Se tuli omalle kynnykselle.

Halatkaa lapsianne, halatkaa puolisoanne. Sitä ei voi koskaan tietää, milloin se sattuu omalle kohdalle.

Sammakonkutua aamiaiseksi

Mies on hippi, joten meille ilmestyy kaappeihin aina jos jonkinlaista siementä ja pähkinää. Suhtaudun epäillen kaikkiin ruokiin, jossa ei ole sokeria tai rasvaa. Jos syön, sen pitää olla kyllä täynnä kaloreita tai vähintään alkoholia.

Meidän perheessä on aamiainen aina ongelma. Minulla ja Tyttärellä ei siihen kellonaikaan ole erityisemmin ruokahalua, Mies syö jokatapauksessa munakasta tai pihviä aamupalaksi ja lisäksi aina on kauhea kiire. Tyttärelle ei kelpaa jugurtti eikä leipä, kaurapuuro on ihan yöks.

Sisko antoi aikoinaan vinkin chia-siemenistä ja olen ottanut ne aktiivisesti käyttöön. Illalla juomalasiin vanilja-soijamaitoa, pari lusikallista siemeniä ja lopuksi kaurahiutaleita perään. Aamulla seos on sopivan turvonnutta. Sitten vaan marjoja päälle, niin hyvää on!

Tytär kutsuu seosta sammakonkuduksi ja siltähän se vähän näyttää. Vaikka maku onkin ok, hän ei suostu sitä syömään, joten teen hänen seoksesta vaan kylmäpuuron ilman siemeniä. Saksassa sitä muuten myydään Birchermüslin nimellä.

Mites teillä hoidetaan aamupalat?

Proseccoa aasialaisessa ravintolassa

Viinin tilaaminen aasialaisessa ravintolassa voi olla aika riskaabelia hommaa. Aasialainen ruoka ja olut kyllä kuuluvat mielestäni yhteen, mutta take away -paikassa hyvän valkkarin saamisesta en kyllä menisi takuuseen…

Kun Saksassa istutetaan 10 naista pöytään, on luonnollinen valinta italialainen kuohuviini. Prosecco taitaa olla Saksan kansallisjuoma. Ruokakaupoissa hyväkään pullo ei paljoa maksa ja jos haluaa halpiskuoharia drinkkien pohjaksi, parilla eurolla löytyy useampaa sorttia. Prosecco ja saksalainen sopivat yhteen.

”Onko teillä proseccoa? Emme ole varsinaisesti syömässä, mutta lasillinen maistuisi.” Thai-nainen katsoo hämmentyneenä kymmenen naisen joukkoa. ”En ole varma, pitää käydä katsomassa…” Kun sanomme tilaavamme samantien kolme pulloa, näkyy paniikki tarjoilijan silmistä. Eihän aasialaisessa take away -ravintolassa kukaan juomia tilaa… Hän palaa takaisin hyvien uutisten kera. Yksi pullo löytyi heti!

Hymyilemme tyytyväisenä, mutta seuraamme baaritiskin kuhinaa kiinnostuneita. Seuraa nimittäin ongelma nro 2: talosta ei näytä löytyvän tarpeeksi kuohuviini-laseja! Kaapeista kaivetaan pölyyntyneitä laseja kiireellä ja pestään ne. Meille tuodaan eriparisia laseja pahoittelun kera. Ei se mitään, kunhan ei tarvitse olut-kolpakoista juoda.

Entäs ne muut pullot? Ensimmäinen pullo tasattiin 10 lasiin vikkelästi. Ongelma nro 3: ”Niin tuota, ne pitää olla vielä kylmässä”. Toinen pullo tuli pöytään jonkin ajan kuluttua melko viileänä, kolmas pullo oli kyllä kuitenkin enemmän kuin haaleaa ja neljäs pullo ei ollut jääkaappia nähnytkään. Kaikki kuitenkin meni illan mittaan parempiin suihin.

Tuli laskun aika. Kukaan ei ollut kysynyt pullon hintaa, joten arvuuttelimme laskun lopputulosta. Mitään hyvää proseccoa se ei kyllä ollut, Aldista saa tuollaisen pullon varmaan alle viidellä eurolla. Uskaltavatko silti pyytää yli 20 euroa pullolta??

Laskussa lukee 9,50€ pullo. Tirskuimme. Olikohan ne nyt ihan tosissaan? Olivat selvästi vetäneet hatusta tuon hinnan. Lisäksi olivat laskuttaneet yhden pullon vähemmän kuin mitä olimme juoneet. Kiitimme, annoimme hyvät tipit ja lähdimme.

Tästähän tulee meidän vakipaikka!

Jalkapalloa katsomassa

Oli suomalaisnaisten kesäjuhlat. Ensin syötiin kaupungilla, juotiin drinkki tai pari. Sitten tajuttiin, että pelihän alkaa puolen tunnin päästä!

Täytyy sanoa, ettei olisi pieneen mieleenikään tullut Suomessa katsoa jotain jalismatsia. Ei vois olla tylsempää! Mutta kun täällä Saksassa jalkapallo on kansallispeli, joutuu sosiaalisesti täysin ulkopuolelle, jos ei osoita mitään kiinnostusta. Tämän takia uusseelantilaisen työkolleegani kanssa laitoimme toimiston nurkkaamme matsikartan, josta voi seurata, miten EM:ssä menee. Aina pelin jälkeen kipitämme kiltisti kirjoittamaan tulokset esille. Kumpaakaan ei voi vähempää kiinnostaa, mutta hyvin huijaamme tiimiä.

Niin, sen illallisen jälkeen siis etsimme baaria, jossa voisi seurata Saksan matsia. Ei mitään toivoakaan. Joka ikinen kapakka, jossa oli tv, oli tupaten täynnä. Laahustimme paniikissa eteenpäin, kunnes näimme ikkunan takaa jättiscreenin ja tyhjän pöydän.

10 suomalaisnaista päätyi aasialaiseen ravintolaan katsomaan matsia. Juomme italialaista kuohuviiniä, puhumme suomea, häiriköimme thaimaalaista tarjoilijaa, mutta kannatus Saksaa kohtaan kova. Kyllä näköjään se tunnelma kattoon nousee ilman saksalaisiakin!

Miten sen proseccon tilaamisen kanssa kävi, siitä ensi kerralla…

 

Mustekynällä saksalaisessa koulussa

Tytär on tavallisessa saksalaisessa koulussa toisella luokalla. Menee ihan hyvin, vaikka ei huippunumeroita kokeista vielä saakaan. Ja usko pois, tämä on tärkeää, jos lukioon haluaa joskus päästä. Sen verran olen seurannut kavereiden muksujen koulunkäyntiä, että en pistä pahaksi, jos Tytär laitetaan peruskoulun neljännen luokan jälkeen Realschuleen. Alin taso on sitten Hauptschule. Huoh. En vaan ymmärrä lasten jaottelua kymmenvuotiaina.

Muita ihanuuksia on mustekynä. Juu, luitte oikein. Mustekynällä kirjoittelu on vieläkin in tässä maassa.

Kakkosluokalla aloitetaan siis mustekynällä harjoittelu. Vanhemmille tuli hyvissä ajoin tieto, että pääsiäisloman jälkeen pitäisi olla kynä mukana. Menimme korttelin kirjakauppaan, jossa olivat hyvin asiantuntevina opastamassa mustekynän saloihin. Tytär kokeili useaa kynää, josta sitten valikoi mieleisensä.

Minä huokailin. Tytär on nimittäin vasenkätinen. Kuvittelin millaista jälkeä vasemmalla kädellä kirjoittelu saa aikaan kämmensyrjällä. Ihan hyvin tuo näytti kuitenkin sujuvan. Lapset suorittivat ”ajokortin”, jossa piti ansaita tarpeeksi leimoja siististä jäljestä.

Käytetäänkö mustekynää Saksassa ihan oikeastikin? Itseasiassa kyllä. Kaikki tärkeimmät asiakirjat tavataan allekirjoittaa erikoiskynällä tavallisen mainoskuulakärkikynän sijaan. Eli kun olette nähneet niitä kalliita kyniä ja ihmettelette, kuka niitä muka ostaa, niin nyt tiedätte. Saksalaiset.