Ratin takana

Ajoimme sunnuntaina kotiin päin pitkän päivän päätteeksi. Tunnin jälkeen Miehelle tuli stoppi. Silmät vain lupsuivat siihen malliin, että ei ollut turvallista ajaa.

Joko sinä tulet rattiin tai menemme tien sivuun ja otan päikkärit.

IMG_3062Kuulostaa helpolta päättää, eikö? Minut tuntevat tietävät kuitenkin, että en aja. Ajokortti löytyy, mutta ratin takana käyn ehkä kerran vuodessa jos sitäkään. Eli hui.

Ei siinä mitään, autobahnalta pois sivutielle ja kuskin vaihto. Sunnuntain ruuhkat eli autot seisovat aika ajoin täysin tai sitten mennään neljääkymppiä. Saksalaista jonotusta. Hei, tämähän menee.

Nyt taisi sitten löytyä meidän perheelle sopiva ratkaisu. Minä olen ruuhkakuski. Miehellä ei mene hermot liikenteen takia ja minä saan harjoitella hitaasti ajoa jonossa.

Ihan hyvä ratkaisu, eikö?

Selfie-keppi

Mies kävi Koreassa. Odotimme Tyttären kanssa tietysti jännittyneinä, että mitähän tuliaisia meille tulee. Jos on poissa ja tulee takaisin, niin tuliaiset vaan kuuluu asiaan, eikö.

Minäpä sain Selfie-kepin. (Ööh, millä nimityksellä sitä oikein suomeksi kutsutaan???) Olen naureskellut Münchenissä talloville turisteille, jotka käyttävät tuota keppia. Pitkän kepin päässä on puhelin ja sitten viisotaan ties mihin ja räpsitään ja hymyillään. Minä otan myös paljon kuvia, mutta yleensä olen kiltisti kameran toisella puolella. Toisekseen 5 vuotta vanha iPhoneni on siinä kunnossa, että enempää kuvia sinne ei mahdu. Ja sitä paitsi sen kamera on niin huono, että sen kanssa häsäämisen saa unohtaa.

IMG_2036

Keppi tuli mukaan Kotkanpesälle. Otin firman puhelimen mukaan, se kun on hiukka uudempaa mallia kuin privaattini, ja tälläsin sen kepin päähän. Naps. Räps. Muikku.

Muistatteko Amelie-elokuvan, jossa lentoemo otti puutarhatontun mukaansa ja kuvautti sitä eri puolella maailmaan? Siltä minustakin vähän tuntui. Että kun kauniit Alppimaisemat on kuvattavana, niin eiköhän minun pääni tule kurkkaamaan jostakin nurkasta.

En siis ihan vielä ole lämmennyt Selfie-tikulle. Ensin minun pitää uudistaa privaattipuhelimeni, että saa sillä kuvata. Voisin kyllä kuvitella, että Tytär pikkuhiljaa omii koko kepin omiin tarkoituksiinsa. Hän on jo pidemmän aikaa harrastanut videokuvausta kamerallani. Pyörii pitkin kaupunkia ja esittelee hoonolla soomella ja seitsemän vuotiaan totisuudella saksalaista kulttuuria.

Seuraavaksi saan varmaan selville, että Tyttärellä on oma YouTube-kanava.

Olympia-puiston musiikit

Asumme Olympia-puiston vieressä ja siinä on kyllä hyvät puolensa. Jos haluaa kaupungin pölyistä pois, isoon puistoon saa kadotettua itsensä. Leikkipaikkakin löytyy, trampoliini-paikka myös, kanavien varrella mahtavat piknikkipaikat. Stadion, uimahalli, Olympia-torni. Puisto kuuluu Münchenin top-5 nähtävyyksiin, joten siellä on aina ihmisiä liikenteessä.

IMG_3315Stadikalla järjestetään isoja konsertteja. Hyvällä säkällä voimme kuunnella konsertin suoraan parvekkeellamme. Jos tuulen suunta on huono, teemme niinkuin muutkin ja asettaudumme Olympia-vuoren rinteille nauttimaan ilmaisshow’sta.

IMG_3314Helluntailomalla Theathron-tapahtumassa järjestettiin ilmaiskonsertteja kolmen päivän ajan ja minäkin sain päivityksen Münchenin paikallisten bändien suhteen.

IMG_3261Huomenna puistossa alkaa kuukauden mittainen Tollwood-festivaali, jossa saa nauttia musiikista ilmaiseksi joka päivä. Tytär ilmoitti, että hän on siellä myös esiintymässä intialaisen tanssikurssinsa kanssa.

Kesäksi riittää näemmä tekemistä.

Korealaisessa illassa

Erilaisuus-teema jatkuu eilisen uskonto-keskustelun jälkimainingeissa. Tiedättekö mitään korealaisesta kulttuurista? Juu, en minäkään. Olin siis hyvinkin mielissäni, kun saimme Tyttären koulukaverilta kutsun korealaiseen iltaan.

IMG_3331Olipas mahtavaa. Saimme kuulla perinnesoittoa instrumenteilla, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Lauluja oli kaikkea ikivanhoista viisuista nykyaikaiseen Ganham Style -tyyppiseen menoon.

IMG_3323Ja ne puvut. Vähän kimonon tapaisia, mutta ei sinne päinkään. Koristeellisuus oli aivan eri luokkaa, mitä vaatimattomissa suomalaisissa kansallispuvuissa. Huomaa, missä maassa on ollut kuninkaallisia ja hovietiketti…

IMG_3336Illan kohokohta oli rumpuesitys, jossa Tyttäreni kaverin äiti esiintyi. Kaksi naista teki melkoisen shown käyttäen kolmea hartioiden tasolle kiinnitettyä rumpua. Sitä ei niin vaan perässä tehtäisi.

Ilta päättyi kamppailulajishow’hun ja korealaiseen ruokaan. Tytär sujahti lapsiporukkaan hiustenväristä huolimatta. Juuri näin sen pitääkin mennä.

IMG_3348

Uskonnot ja hyvä ihminen

Käveltiin Tyttären kanssa kaupungilla ja juteltiin. Oli puhetta muistaakseni hyvistä ihmisistä.

– Mutta sellaiset, jotka eivät usko Jeesukseen, niin nehän ei ole hyviä ihmisiä.

Anteeksi mitä???

IMG_3142Me emme ole erityisen uskonnollisia. Kuulumme kirkkoon, mutta tyypillisenä suomalaisena perheenä emme sitä paljon harjoita. Uskonto ei vaan kuulu arkipäiväämme, mutta en kyllä eroaisi kirkostakaan. Tyttären koulussa on buddhia käytävillä, hän osaa kertoa tarkalleen miltä Vishnu-jumala näyttää, luokka on käynyt tutustumassa moskeijaan ja nyt minullakin on korvamatona joku Tyttären rallattelema Allah-laulu. Toisaalta koulussa on opetettu myös kristinuskontoa, sillä Tytär mieltää nyt Jeesuksen taikuriin, kun oli kuullut, että hän osasi kävellä vetten päällä. Uskonnonvapaus on hyvä asia eikä uskonto mielestäni määritä ihmistä. Tätä suvaitsevuutta olen yrittänyt Tyttärellenikin opettaa.

Olin siis hiukka yllättynyt moisesta kommentista.

Varovasti yritin selittää seitsemän-vuotiaalleni, että ei se automaattisesti tarkoita sitä, että jos uskoo Jeesukseen, että on hyvä ihminen. Onhan ihmisiä, jotka uskovat vaikka Allahiin. Hyvä ihminen on sellainen, joka ei halua kenellekään pahaa ja on toisille ystävällinen ja auttaa toisia. Se mihin jumalaan hän uskoo, ei vaikuta asiaan.

Tytär purskahti nauruun, kun huomasi kommenttinsa hupsuuden. Ymmärsi näköjään pointin. Onneksi.

Ja seuraava puheenaihe olikin sitten Barbien kengät.

Minä ja e-kirja

Olen auttamattomasti vanhanaikainen, mitä tulee tekniikan suhteen. Työn takia on tullut tosin räpättyä jos jonkinlaista tietokoneohjelmaa. Ajattelen aina, että kokeilemalla oppii ja muistiinkirjoittamalla menee seuraavalla kerralla paremmin. Kännykkäni on vielä niitä kaukaisia iPhoneja, joita nykyään antiikiksi haukutaan. Se on täynnä Tyttären äpsejä, mutta musiikkia en ole siihen tallentanut. MP3-soitinta en oikein omistanutkaan, paitsi se Miehen töitten kautta saama minisoitin kulki pari vuotta kuntosalilla mukana. Sitten se kuoli, eikä tullut uutta hankittua.

Mies hankki tabletin vuosia sitten. Olen suhtautunut siihen melko epäilevästi enkä ole pahemmin tehnyt tuttavuutta. En ole vaan tajunnut sen ideaa.

Mutta sitten iski kriisi.

heistLukemiset loppuivat. Suomenkielisten pokkareiden kasa olohuoneen nurkassa on käyty läpi. Vanhat remekset kyllä houkuttavat, mutta ei niin paljoa, että jaksaisin ylähyllylle kurkottaa. Lehtikioskista ostin vahingossa matkalle mukaan englanninkielisen Daniel Silvan kirjan ja jopas napsahti. Minä en ole hiljaisten kirjojen ihminen, vaan kulutan häpeilemättä niitä suurten yleisön suosikkeja. Pohjoismaiset dekkarit ovat makuuni, mutta Silvan kirja oli myös varsin koukuttava. Mutta ei niitä englanninkielisiä paria uutuutta enempää Münchenin pienistä ei-saksankielisistä hyllyistä löytynyt.

Mitäs nyt? Kappas, mites ne e-kirjat… Räpläsin tablettia ja niin oli yksi Silva hetkessä ostettu Amazonista Miehen piikkiin. Vieläkin vihamielisesti mulkoillen asetuin sohvan nurkkaan ja aloin lukea. Eihän tämä voi olla samanlainen elämys kuin konkreettinen kirja käsissä, jonka lopun voi vaivihkaa etukäteen tarkistaa!

Joo. Kirjat voin lukea nyt sitten tabletista, hyväksytty on. Mutta raja tulee kyllä naistenlehdissä vastaan. Niitä en ikinä koskaan tässä maailmassa varmastikaan osta jossain tabletti-muodossa. Naistenlehdet ovat näyteikkunashoppailua parhaimmillaan enkä usko saavani samanlaista elämystä sähköisessä muodossa.

Saa todistaa mielipiteeni vääräksi.

Ulkosuomalainen ja rela ystävyys

Jenni Globe called home -blogista suhaisi muurahaispesää ja teki paljon jaetun postauksen ulkomaille muuttamisesta ja Suomeen jäävistä kavereista (linkki). Jokainen ulkosuomalainen tunnistaa tilanteen. Kun muuttaa pois Suomesta, oletuksena on, että kyllähän perhe ja ystävät tulevat usein käymään. Eihän minua unohdeta, vaan ilmaista majapaikkaa ja matkaopasta ulkomailla suorastaan hyödynnetään, eikö!

Ei.

IMG_329912 ulkosuomalaisvuoden aikana perhesuhteet ovat pysyneet hyvänä, sillä kerran vuodessa ainakin joku perheenjäsen jomman kumman suvun puolelta on meillä käynyt. Suomalaiset ystävät, jotka ovat luonamme käyneet, voidaan laskea yhden käden sormilla. Kyllä, aluksi sitä loukkaantui. Tämänkö verran minun ystävyyteni sitten merkitsi? Asiaa painottui myös Suomen päässä, jos yritin treffejä ehdottaa. Jos minä olen matkustanut sen tuhat kilometriä, etkö tosiaan voi tulla sitä kymmentä kilometriä vastaan, vaan jäät mieluuten olohuoneen soffalle?? Antaa olla.

Vuodet rauhoittavat ja antavat enemmän ymmärrystä. Elämä vaan tulee väliin. Ihmisellä on rajattu määrä lomapäiviä ja jos matkasuunnitelmat eivät suuntaa ulkosuomalaiskaveriin päinkään, niin sitten vierailut jäävät. Kyllä se ihminen joskus ajatuksissa käy, mutta harvemmin sitä arjen ahtaudessa tekee asialle mitään. Poissa silmistä, poissa mielestä. Ulkomaille muuttavan elämä muuttuu, mutta Suomessa elämä jatkuu. Ulkosuomalainen kaipaa vanhaa ystäväpiiriään, koska aikuisiällä uuden ystävyyssuhteen muodostaminen ei niin yksinkertaista ole. Se joskus unohtuu tuttuihin ympyröihin jääviltä.

Asenteeni on siis huomattavasti rennompi nykyisin. Kun olen lähdössä Suomeen, laitan ilmoituksen Facebookiin. Ne joita asia kiinnostaa, ottavat kyllä yhteyttä. Enää ei voi olettaa, että ystävyyssuhteet pysyvät samana, vaikka asuisi Suomessakin.

Ihminen muuttuu. Suhteet muuttuvat. Onneksi Facebookin ansiosta pysyy kärryillä täältä kauempaakin. Minulle Suomessa olon aikana riittää, että saan syödä äidin punaviinimarjapuskasta marjoja ja miettiä anopin kryptoja. Jos vanhoja tuttuja tapaa, se on plussaa.

Ota minut kiinni, jos saat. Jos ei onnistu, ei haittaa. Ehkä seuraavalla kerralla.