Mitä minä jälkeeni jätän

Isun poismenon jälkeen oma kuolevaisuus on ajankohtainen asia. Mitä minä jälkeeni jätän tähän maailmaan? Perinnön? Koko maailmaa hyödyttäviä keksintöjä? Onko minun elämälläni ylipäätänsä mitään merkitystä, jos en mitään merkittävää ole elämälläni tehnyt?

Minulla on sinulle vastaus.

IMG_2244

Jätä jälkeesi rakkautta.

Olen katsonut Facebookissa, miten isun lapsenlapset yksi toisensa jälkeen ovat muuttaneet taustakuvaksi jotain isunkotoon liittyvää. Isu on siis koskettanut jokaisen elämää niin paljon, että he haluavat julistaa sen koko maailmalle.

Jätä jälkeesi rakkautta. Millään muulla ei ole väliä. Elä elämäsi niin, että olet läsnä muille ihmisille. Sinun jälkesi tähän maailmaan on tarpeeksi, jos yksi ihminen kaipaa sinua.

Se on tarpeeksi. Silloin sinulla on ollut merkitystä.

Jätä jälkeesi rakkautta.

Häät 70 vuotta sitten_Osa 2

Tässä loppuosa eilisestä isun haastattelusta. Millaiset häät olivat 70 vuotta sitten?

IMG_2234Eeva ja Niilo olivat onnekkaita, että asuivat maatiloilla. Se auttoi ruokatarpeiden saamisessa. Kortilla saatua sokeria säästettiin pitkän aikaa, kahvin sijaan oli korviketta, vehnäjauhoista oli pulaa. ”Häävieraille piti tarjota kuitenkin hyvät ruuat, joten lahtasimme ainakin mullin ja sian”, Eeva kertoo. ”Parista maitovasikasta teimme vasikanhyytelöä. Perunat saatiin omalta tilalta, omasta ohrasta saimme hyvä puuroa ja sen päälle puolukkakiisseliä. Mutta monta sataa vierasta kun oli, kyllä siinä oli tekemistä”, Eeva jahkuu.

”Hääpäivä meni hyvin”, Eeva muistelee. Koska vieraita oli satoja, istuskeli suurin osa väestä pihalla penkeillä. Ruokapöytäkin oli katettu ulos. Talo oli koristeltu kuusenoksakransseilla. Häät olivat hyvin uskonnolliset. Pari vihittiin Mastomäen pihalla, ja pappi puhui pitkään. Virsiä veisattiin monta seurojen aikana. Tavarapulan takia häälahjoja ei paljon annettu, suurin osa tuli rahana. Jos lahjoja tuli, ne olivat lakanoita, pyyheliinakangasta jne. Eeva muistaa saaneensa myös paperinarusta tehdyn seinävaatteen, joka on nyt jo hävinnyt. ”Kaikki meni hyvin, vaikka kyllä minua niin jännitti se naimisiinmeno”, Eeva huudahtaa.

Tuohon aikaan ei ollut suinkaan itsestääselvyys, että tuore vihkipari muuttaa yhteen asumaan. ”Mekin asuimme melkein vuoden erillämme omilla kotitiloillamme”, Eeva kertoo. ”Esikoinen Pertti syntyi heinäkuussa ja muutin nykyiseen kotitaloomme vasta syyskuussa 1965. Isä sanoi, että saa asua kotona niin kauan kuin haluaa, ja minähän halusin”, Eeva sanoo. ”En olisi vielä silloin elokuussakaan halunnut muuttaa, mutta isu sitä vaati. Hänellä alkoi olla huonot jalat ja työväkeä tarvittiin maatilalle. Silloin tilalla asui monta ihmistä. Pöydän päässäkin oli kahdelle ihmiselle paikka”, Eeva muistelee. Kaikkien kanssa piti toimeen tulla ja sanansa osata asetella. Siinä meni kauan, ennenkuin saimme talon ainoastaa omalle perheelle. Isu ja pappa asivat talossa vielä kauan, ja Allille ja Matillekin rakennettiin talo vasta 1963.”

”Niin sitä vaan elettiin. Naimisiin mentiin, lapsia tuli ja onnellisia oltiin, vaikka töistä sai tehdä enemmän kuin tarpeeksi”, Eeva kertoo. ”Hyvän miehen minä Niilosta sain.”

Häät 70 vuotta sitten_Osa 1

Isun muistelu jatkuu. Tällä kertaa julkaisen haastatteluni hänen häistään 70 vuotta sitten.

IMG_2236

Eeva ja Niilo menevät naimisiin

Eeva ja Niilo menivät kihloihin huhtikuussa 1945. Varsinaista kosintaa Eeva ei muista enää, mutta kertoi, että Niilo oli se innokkaampi osapuoli. ”Pitkän aikaa vastustelin ja viivyttelin, mutta ei se auttanut”, Eeva sanoo hymyillen. Kevätkihlat tuli ja häitäkin alettiin saman tien suunnittelemaan.

Eeva ja Niilo menivät naimisiin 11.08.1945. ”Sotien jälkeen oli paljon häitä”, Eeva muistelee. ”Meidänkin kylällä menivät monet parit naimisiin, kun miehet palasivat sodasta.” Mutta vaikka oli pula-aika, ei häistä tingitty. Eeva kertoo, että hänenkin häänsä oivat ajan tapaan kaksipäiväiset. Ensimmäisenä päivänä oli varsinainen vihkiminen, ruoka ja seurat, ja seuraavana päivänä kutsuttiin vielä oman kylän väki syömään. Eeva kun oli paremmasta talosta, niin häätkin piti olla isot. ”Monta sataa kutsua lähetimme, mutta tarkkaa vierasmäärää en muista”, Eeva sanoo.

Koska sota vaikutti tavaran saantiin, näkyi se myös Eevan ja Niilon häissä. ”Kultaa ei saanut mistään”, kertoo Eeva. ”Sen takia minunkin vhkisormukseni sulatettiin kahdesta vanhasta sormuksesta: Ruonan täti antoi minulle oman sormuksensa ja Niilon isällä oli iso, leveä amerikkalainen sormus, josta saatiin myös Niilolle kihlasormuksen tarpeet.” Hääpukukin oli kiven takana. Useat menivät kangaspulan takia naimisiin mustassa kirkkopuvussaan, ja jos uutta kangasta sai, ei hääpuvun tarvinnut olla valkoinen. ”Onneksi Lilja oli töissä Helsingissä, ja hän sai haalittua kiiltävää vaaleanpunaista kangasta. Se oli kaunis puku”, Eeva muistelee, ”siinä oli jopa pieni laahuskin.” Siihen kun laitettiin vielä valkoinen huntu ja morsiuskimppu, niin saatiin kaunis morsian. Niilolla oli isoveljensä Jukan tumma puku.

 

Toinen osa häistä 70 vuotta sitten julkaistaan huomenna

Lapsuus 90 vuotta sitten

Kun isu täytti aikoinaan 80 vuotta, me lapsenlapset teimme hänestä kirjan. Jokainen kirjoitti omia muistojaan ja minä haastattelin isua muutaman kertomuksen verran. Isun poismenon johdosta tämä kirja on nyt vieläkin arvokkaampi. Jaan siitä teille pari kirjoitustani seuraavina päivinä. Saat vilauksen toiselta aikakaudelta, joka oli niin erilainen kuin nyt.

IMG_2226

Eeva muistelee lapsuuttaan

Eeva kertoo, että hänen lapsuutensa oli ajan mukaisesti työtä täynnä. ”Mitään varsinaisia leikkimismuistoja minulla ei ole”, Eeva sanoo, ”meidät laitettiin töihin heti kun kynnelle kykeni. Olimme pelloilla töissä, ja jos oli huono sää, teimme pajuista lehtikimppuja talven varaksi lampaille. Aina meille jotain keksittiin.”

[…] ”Kotikasvatuksemme oli tiukka”, kertoo Eeva. ”Teimme töitä kaiket päivät, eikä siinä mitään lapsityövoimasta puhuttu… Meillä ei ollut paljoa ulkopuolisia kontakteja, emmekä tienneet maailmanmenosta mitään. Ei ollut radiota tai televisiota”, Eeva sanoo. Emme viettäneet syntymäpäiviä, emmekä oikein tosiasiassa tiennetkään, minä päivänä syntymäpäivämme oli. Joulunakaan ei ollut taattua, että mitään lahjoja tuli. Juhlaa oli se, että jos joskus sai leipomosta pullaa, ja siihen äiti joskus rahaa antoi. Meillä kun ei ollut muuta kuin joskus korppuja sunnuntaisin”, Eeva muistelee.

Eeva meni kansakouluun ja sai olla siellä sen ajan mukaan kuusi luokkaa. ”Pidin eniten käsitöistä ja piirustuksesta”, Eeva muistelee. ”Meillä oli käsityönopettaja, joka ajoi maanantaisin pitkän matkan päästä pyörällä koululle, satoi tai paistoi. Joskus oli niin paljon lunta, että tietkin olivat tukossa, mutta niin hän vain tuli”, Eeva jahkuu.

[…] Eeva ihmettelee, miten erilaista nykyään lapsilla on. ”Nukuimme samassa sängyssä nuoremman sisareni Allin kanssa, emmekä edes tienneet, että joillakin voisi olla lapsuudessaan oma huone!”

”Teimme kovasti töistä, kävimme koulua muutaman hassun luokan, eikä siinä lisäkoulutuksesta keskusteltu. Uravalintoja ei voinut tehdä. Perheen tilalla oltiin kiinni, ja rahaa ei olisi ollut matkusteluun. Nykyajan lapsilla ja nuorilla on niin toisin”, Eeva jahkaa.

Kiitos, isu

Suru-uutinen tavoitti meidät tänään: isu kuoli aamulla. Nyt teen sitä, mikä on minulle luonnollisinta eli kirjoitan tunteeni auki.

Yli 90-vuotias isu oli ollut jo pitkin syksyä sairaalassa, joten yllätyksenä hänen kuolemansa ei kenellekään tullut. Ei se silti asiaa helpommaksi tee. Kuolema on osa elämän kaarta, mutta sen hyväksyminen on vaikeaa. Itse hän oli ollut hyvin realistinen ja ”jos vielä elän” tuli tutuksi ilmaisuksi, kun puhuimme puhelimessa.

IMG_2222

Katson pöydällä olevia keltaisia tulppaaneja ja itken. Ja hymyilen. Olen niin kiitollinen, että minulla oli isu. Yhdessä muiden elämäni tärkeiden ihmisten kanssa hän muokkasi minusta sellaisen kuin olen. Sain hänestä vahvan pohjalaisen naisen mallin. Maatalon emäntänä hän oli tehnyt fyysistä työtä koko elämänsä eikä koulua ollut käynyt kuutta luokkaa enempää. Nähnyt sodan. Saattanut miehensä hautaan yli 20 vuotta sitten. Seurannut sukunsa kasvua ja leikkinyt lastenlastenlastensa kanssa. Murehtinut kaikkien asioita.

Kun isun luokse meni, aika pysähtyi. Vanha talo natisi omaa elämäänsa ja yläkerran vintin tavarat kertoivat tarinoitaan. Kahvikupin ääressä syke laski, kun sai kertoa isulle asioitaan. Isu oli viisas, osasi asettaa sanansa, oli varsin moderni ajatuksiltaan. Kun isun luota lähti, tunsi, että kyllä minä selviydyn kaikesta.

Isu, meidän tulee sinua ikävä. Toivottavasti tiesit, kuinka paljon meille merkitsit ja kuinka paljon vaikutit meidän elämäämme positiivisella tavalla. Kukaan ei tule korvaamaan sinua. Jatkathan meidän peräämme katsomista sieltä toiselta puolelta, papan vierestä.

Hei hei, isu.

Saksalainen kokoustarjoilu

Meillä oli töissä kokous, johon oli kaikki firman työntekijät kutsuttu. Ei sinne varmaan kaikki 3000 ihmistä tulleet, mutta oli tupa täynnä kuitenkin. Pomot puhuivat, kysymyksiä sai esittää, videoscreenejä oli joka nurkassa, kuulokkeista sai tulkkauksen englanniksi jos tahtoi. Kun kokous oli ohi, oli tarjoilun paikka saksalaiseen tyyliin.

Oli olutta ja bretzeniä.

IMG_2004

Ilmeisesti oli jo sen verran myöhäisempi ajankohta, että oikein oluttakin tohti tarjoilla ja neljän maissa maistuu välipalaksi muutakin kuin keksi. Itse otin häveliäästi vain limsaa.

Mielenkiintoisia ovat nämä kulttuuriset erot, vaikkapa sitten kokoustarjoiluissa. Suomessa oluen tarjoaminen virallisissa kokouksissa ei varmasti olisi sopivaa. Tanskassa se menisi, Saksassa olut on oikeastaan osa perusruokaa. Peruspullaa täällä ei sitten oikeastaan tunnetakaan.

Mulla on ikävä kokouspullaa.

München-maanantai: paras bretzen-kauppa

Bretzet kuuluvat täällä Etelä-Saksassa ainakin perusruokavalioon. Niitä syödään aamiaiseksi, evääksi, välipalaksi, ilman voita, voin kanssa, täytettynä. Ei elämää ilman brezeleitä.

Bretzen

Mutta mikä on kaupungin parhain bretzen-kauppa? Jokaisella on taatusti oma mielipiteensä, mutta minä kallistun Bretzelinaan. Jokaisesta leipomosta saa bretzeleitä, mutta ne tuppaavat olevan melko kuivia ja kovia minun makuuni. Bretzelina, joka on Karlsplatzin tunnelissa, tuottaa hieman pehmeämpiä leipäsiä ja ne ovat taatusti tuoreita. Lisäksi sieltä saa täytettyjä bretzeleitä ainakin kymmentä sorttia sekä erilaisia perunamuusisekoituksia. Bretzelinan tuotteet ovat ehkä kalliimpia kuin tavallisesta leipomosta ostettavat – yksi bretze maksaa 0,60€ – mutta mielelläni maksan siitä enemmän.

bretzelina

Oma hupinsa ovat sitten Biergartenissa syötävät jättibretzet. Kun litran kolpakon kaataa suuhunsa, tasoittaa leivän syöminen pikkusievää. Eihän sitä nyt kauhean humalassa voi olla, se olisi jo noloa.

IMG_2048

Bretze. Taas hyvä keksintö saksalaisilta.