Auringonpimennys ja huonot äidit

Saksassakin oli iso hulabaloo auringonpimennyksestä. En ole seurannut, miten se Suomessa meni, mutta eikö se paremmin pohjoisessa näkynyt? Täällä oli pilvetön taivas, joten puoli kymmeneltä aamulla oli juhlatunnelmaa.

Paitsi huonoilla äideillä.

auringonpimennysPari päivää aikaisemmin oli jo toimistolla siitä puhetta: auringonpimennyslasit olivat tyystin loppuneet kaupungista. Aikaisemmin niitä sai parilla eurolla, mutta nyt niitä kaupiteltiin jopa 60 euron hintaan Ebayssä. Tämä oli huono juttu, sillä äidit olivat nyt pulassa.

Tällä viikolla tuli useille vanhemmille koulusta lappu, jossa sanottiin, että luokka menee pimennystä ulos ihmettelemään, mutta kaikilla pitää olla erityislasit päässä. Muuten lapsi jää sisälle. Hyvät kotirouvat ovat tämän tietysti huomioineet jo kuukausia sitten ja ostaneet lasit ajoissa. Tai saksalaiseen tapaan säästäneet lasit edelliseltä kerralta (vuonna 1999). Huonot äidit eivät asiaa tietysti olleet ollenkaan huomioineet. Nyt siis lapsi jäi yksinään sisälle tylsistymään.

Miten minun, normaalisti huonon äidin, kävi?

Kävi säkä. Koulu oli ostanut ne kaikille.

Annan taulu nro 2

Tekstiviesti Miehelle tänään: ”Taisin juuri ostaa taulun.”

IMG_1873Kävin Anna Kiiskisen näyttelyssä. Se on vaarallista, tiesin kyllä sen. Ajattelin, kun ei pahemmin ole seinätilaa, niin eihän siinä mitään vaaraa ole. Ja pah.

Annan taulut vetoavat minuun (lue postauksen esim. tästä ja tästä), siitä ei pääse ympäri. En tiedä sitten yhtikäs mitään taiteesta, sen täytyy vaan sykähdyttää minua. Anna tekee sen. Koivu-taulu on minulle tärkeä.

Joten kun Anna näyttelyssään vinkkasi minulle, että hänellä on vuodenaika-sarjassaan ”Ein Jahr” vielä kolme taulua vapaana, tiesin että se oli menoa. Mieluusti olisin ottanut kaikkia kolme – ja ehkä vielä otankin – mutta sen Tammikuun varasin samantien. Yksinkertaisissa lumisissa oksissa on jotain suomalaista.

Niin. Mihinkähän sen oikein laittaisi??

Toimistovaatetus tai sitten ei

Mikä ero on siistin toimistoasun ja farkkuretkun välillä? Silitys.

Olen yleensä melko huoliteltu, kun olen ihmisten ilmoilla. Kotona on ihan eri asia ja silloin on minulla valitettavasti jalassa Miehen verkkarit. Ihan totta. Hävettää itseäkin.

Anyway, kotirouvuuden jälkeen ajattelin, että vihdoinkin saan laittaa toimistoon korkkarit ja hamuta kaappien kätköistä ne siistit työvaatteet, joille ei ole ollut viime vuosina käyttöä. Varsinaista dresscodea ei firmassa ole (sen verran insinöörispainotteista työväki taitaa olla), mutta kyllä smart casual -tasolla mennään.

Mutta se silitys tuli vastaan. Minulla ei kertakaikkiaan ole energiaa joka aamu silittää kauluspaitaa tai mekkoa. En vaan pysty. Edellisenä iltana aivokapasiteettini ei myöskään pysty työstämään vaatteiden valintaa, joten mönkään meni tämäkin yritys.

Onneksi on keksitty jakku, jonka voi yhdistää farkkujenkin kanssa. Se toppi alla menee ihan silittämättäkin. Vielä kun joku keksisi, miten tukka saadaan kahdessa sekunnissa kuntoon. Ponnari ei minulle nimittäin sovi (lue vaikka Aperitiivilla-blogin postaukseni asiasta).

 

Ruuhkapossu

Kotimatkalla ratikassa. Pysähdymme punaisiin valoihin ja satun katsomaan ikkunasta ulos. Vieressä seisoo pakettiauto, jossa kuskina on heijastinliiveihin pukeutunut äijänköriläs. Remonttimiehiä, luulisin.

IMG_2666Mies ottaa syliinsä ison vaaleanpunaisen pehmopossun. Ja miehen käsissä se possu alkaa heiluttamaan ruuhkassa olijoille. Ihan tyynesti. Ja sillai erityisen söpöllä tavalla. Kato vauva, tässä possu heiluttaa sulle.

Sen remonttimiehen ja pinkin possun kontrasti oli niin kertakaikkisen suuri, etten tiennyt miten reagoida. Onko se pervo? Yrittääkö se vain antaa hyvää mieltä työn raatajille? Onko tämä joku piilokamera?

Ratikka nytkähtää eteenpäin. Minä vilkutan possulle.

Ruuhkapossuun en ole ennen törmännytkään.

Aamulähtö

”Eli sitten kun oot katsonut Mikkihiiren, alat pestä hampaita. Äiti soittaa ja sitten sun täytyy lähteä kouluun.” Laitan korkkarit jalkaan, suukotan lapsen ja lähden ovesta.

IMG_1736Tytttären pitää aina silloin tällöin lähteä itse aamuisin kouluun. Minä lähden jo seitsemän jälkeen talosta, joten lapsi hengaa tunnin verran yksin kotona. Kännykkää ei ole vielä hommattu ja se lankapuhelinkin otettiin just vasta käyttöön. Hiukka hutera olo siis muksun ja sen pärjäämisen suhteen.

Askeleet hidastuvat ratikkapysäkin kohdalla. Jospa kuitenkin… Kaivan kännykän laukusta ja soitan kotiin. Hälyttää. Ja hälyttää. Miksei se vastaa?? Käännyn samantien ympäri ja otan suunnan kotiin. Onko jokin vialla?

Ja tietysti se oli se tyypillinen tapaus eli kotipuhelimesta yksinkertaisesti akku loppu. Onneksi kuitenkin tsekkasin asian, ettei Tyttärelle tule paniikki. Saati sitten äidille.

Huoh. Tämä napanuoran katkaiseminen on niin vaikeaa.

Kimono työmatkalla

Minulla on 45 minuutin työmatkalla ollut viimeiset pari viikkoa kimono seurana. Luen Mia Kankimäen ”Asiat jotka saavat sydämen lyömään nopeammin”.

IMG_3055Yli 1000 vuotta sitten eläneen japanilaisen hovinaisen elämän seuraaminen ja kirjailijan huomiot japanilaisuudesta ja ulkopuolisuudesta eivät voisi viedä ajatuksiani kauemmas omasta päivästäni. Siispä se toimii. Aina jos työmatkalla alkaa hermostuttaa, että osaakohan sitä taas tänään yhtään mitään ja jännittää taas niin pirusti, niin katse kohti kirjaa ja keskittymään.

Ja toisaalta kirjailija Kankimäki kuvaa hyvin arkea, jonka kaikki ulkosuomalaiset kohtaavat. Paikalliselle niin tavalliset asiat herättävät pieniä huomioita ulkopuolisessa. Kuplassa eläminen on tuttua – kun saa ihan vapaasti tunnustaa olevansa ulkopuolinen.

Olen vanhanaikainen. Pidän paperista, jostain kosketeltavasta. Olen visuaalinen ja hahmotan asioita kirjoittamalla – mieluiten pikkuisiin muistilappuihin. Tämän takia kai Kankimäen kirjan riisinohuet paperit ja pieni koko vetoavat minuun. Hei, ja siinä kannessa on ihana japanilainen perinneasuun pukeutunut hahmo rosalla taustalla – ei siis voi olla ihqumpaa.

Minä ja Sei vietämme siis aikaamme junassa. Voih, pian sivut loppuvat. Mitä sitten?

 

Ulkosuomalaisen perusopit: luistelu

Siis ihan totta, kuka on käynyt vapaaehtoisesti luistelemassa sitten koulun liikuntatuntien? (ilmeisesti aika moni tuttavapiirin kyselyssä, minä vain satun olemaan poikkeus)

Ulkosuomalaisella on ikuisesti huono omatunto, jos oma lapsi ei osaa perinteisiä talviurheilulajeja. Minun Tyttäreni on käynyt murtsikoiden päällä ehkä pari kertaa. Lasketteluakaan ei ole tullut opeteltua, vaikka Alppien äärellä asutaankin. Suurin moka on kyllä luistelutaidottomuus.

IMG_2635”Sehän on niin kuin pyörälläajo, eikö”, ajattelen kun työnnän koipiani luistimiin. Kiristelen Tyttären lainaluistimet ja mietin, että kai se veri kiertää nilkoissa vielä. Sitten molemmat hyvin epävarmoina jäälle. Ai tällaistako tämä olikin.

Juu, pystyssä pysyn, mutta ei tässä kyllä piruetteja vedetä. Oliko ne luistimet aina yhtä kovia jalkapohjille? Jäähallissa pitelen Tytärtä kädestä ja toivon, ettei täysi täysi lastillinen kanssaluistelijoita heivauta meitä heti kumoon. Innosta piukeana Tytär mennä tallustaa eteenpäin – ainakin motivaatio on kohdallaan.

En minä kyllä tunne itseäni oikein kotoisaksi luistimien päällä. Jalkoihin ottaa kipeää ja kuntoilustahan tuo melkein kävisi. Tytär haluaa ehdottomasti opetella luistelun kunnolla, joten onni on, kun on lähellä ympäri vuoden auki oleva jäähalli. Kai ne muistot sitten verestyy ja äitikin oppii taas kunnolla luistelun salat.

Tämä on vaan kärsittävä. Eihän suomalaiset sukujuuret omaava lapsi voi ilman luistelutaitoja elämässä pärjätä. Nehän nauraa sille Suomessa, jos sinne joskus talvilomalla eksymme!

Mutta miksei ne keksi pehmeämpiä luistimia?