Yksinäistä laatuaikaa

Mies ja lapsi lähti kahdestaan Suomeen syyslomalle. Ei ketään kotona, huippua. Mitä tekee äiti ja vaimo, kun hiiret saavat hyppiä pöydällä ja on muutenkin pyhäpäivä?

• On aamutakissa yhteen asti. Sitten katsoo aamutakkiaan ja toteaa, että se on muuten aika hirveän näköinen. Alkaa surffaamaan uutta aamutakkia ja toteaa, että saksalaiset näemmä suosivat froteisia kylpytakkeja ja tämähän ei käy ollenkaan. Löysi vihdoin silkkisen, punaisen kimonon ja tilasi sen hintaan 26,50. Ei ollut muuten mitään oikeaa silkkiä.
• Kirjoitti aamupäivän musikaalia. Jep, luitte oikein. Suomi 100v-juhlavuoden kunniaksi Münchenin suomalaiset luovat ihkaoikean musikaalin ulkosuomalaisuus-teemalla ja olen yksi kirjoittajista. Ensi-ilta (ja ehkä ainoa esitys) ensi vuoden joulukuussa.
• Katsoo jääkaappiin ja näkee, ettei Mies usko, että pärjäisin viikon yksin. Oli tehnyt kurpitsakeittoa koko viikon satsin. Toteaa, että tämän viikon ruokavalio on sitten nestemäinen. Tunaa kurpitsakeiton lättämällä kurpitsansiemeniä päälle. Nerokasta.
• Ulkoiluttaa eilen ostamiaan korkkareita kaupungilla. Hyvin toimi auringonpaisteessa. Kultainen lokakuu vaihtui marraskuuksi, mutta lämpötila on vielä yli 10 astetta.

• Kaupungilla tuli vastaan elokuvateatteri, joka näytti dubbaamattomia leffoja. Täydellinen tilaisuus käydä katsomassa Bridget Jonesia. Totesi myös, että nestemäinen ruokavalio ei kiellä kuohuvaa. Kippis.
• Pari päivää sitten aloittama 1000 palan palapeli lojuu yhä ruokapöydällä. Tänään ei kyllä napannut. Se pitänee kuitenkin ennen perheen tuloa tekaista tai muuten tulee palautetta.

Mutta mitä tärkeintä, en pedannut petiä, en siivonnut enkä pessyt pyykkiä.

 

Veronan oopperassa

Tunnustan pitäväni oopperasta ja haaveenani oli jo pitemmän aikaa ollut käydä kokemassa Veronan amfiteatteri. Koska tiesin olevamme kesällä Veronan kulmilla, niin tein haaveestani totta.

Lippujen tilaus netistä oli kätevää. Ostimme halvimmat liput, koska tiesin, että eräs 9-vuotias tuskin viihtyy siellä koko illan, joten ihan turha olisi panostaa kalliimpiin lippuihin… Liput maksoivat vähän yli 20€ per nokka. Ilta oli lämmin ja odotukset korkealla. Ihana elämys tulossa!

Paikkamme olivat vanhoilla kivipenkeillä kolosseumin reunamilla. Näille numerottomille paikoille sai mennä tuntia aikaisemmin ja mekin vaelsimme sinne ajoissa. Meillä kävi säkä. Henkilökunta ohjasi meidät penkeille, joka oli tyhjäksi jätetyn käytävän reunalla, joten saimme nojata. Yleensä noilla penkeillä ollaan varpaat toisen niskassa. Muuten olen kyllä sitä mieltä, että nämä vanhat kiviportaat olivat kivemmat kuin tavalliset yleisöpenkit. Tunnelma oli katossa.

Olimme varautuneet pepun puutumiseen ottamalla omat tyynyt mukaan. Tämä oli turhaa, sillä tyynyjä sai maksua vastaan lainatakin. Mutta usko pois, se kannattaa. Yleisöllä oli paljon omaa syötävää ja juotavaa mukana, ihana picknick-meininki. Lähikaupasta kun saa parmankinkkua, oliivia ja juustoa sopuhintaan, niin mikäs sen mukavampaa muutaman tunnin kulttuurisessiolle. Juomisen kanssa olikin sitten ongelma, sillä lasipulloja kolosseumille ei missään nimessä hyväksytä. Vieressäni istunut tanskalaisrouva oli löytänyt kaupasta muovisen viinipullon, mutta henkilökunta tuli kyllä tarkastamaan sitä useaan kertaan. Onneksi palvelu pelasi ja myyjät kauppasivat tauoilla Vinobiercola-huudoillaan janoisille tavaraan. Ylihintaan, mutta kumminkin.

Itse oopperakokemus ei ollut niin hääppöinen. Akustiikka ei ollut niitä parhaimpia ja olisin kaivannut kiikareita, sen verran kaukana lavalta istuimme. Tekstitys pelasi italiaksi ja englanniksi. Turdandot-ooppera alkoi siinä yhdeksän kieppeillä ja ilta tummeni pian. Onneksi Italian lämpimässä kesässä tarkeni.

Onhan se elämys istua ikivanhoilla kivipenkeillä Italian yössä parmesaanin palaa mutustellen. Kannattaa kokeilla, vaikka et suuri oopperan ystävä olisikaan. Veronan oopperasta on hyvä aloittaa kulttuurimatkailu!

Romeota ja Juliaa katsomassa

Italiassa halusimme näyttää Tyttärellemme myös kaupunkeja iänikuisen rantaloman sijaan. Tiesimme jo etukäteen, että tämä harvoin onnistuu, kaikilla menee hermo enemmän tai vähemmän… Tytär ei ole niitä kaupungilla tallustelijoita edes kotimaassa. Mutta kun se Verona oli niin kätevän matkan päässä Gardalla.

Romeon ja Julian tarina on täysin keksitty, eikä Shakespeare ollut koskaan ilmeisesti edes käynyt Italiassa, mutta niin vaan Veronaan on ilmestynyt ”autenttinen” Julian parveke.

Kävimme ensimmäistä kertaa parvekkeella varmaan kymmenen vuotta sitten ja muutama juttu oli kyllä muuttunut. Edellisellä kerralla koko aukio oli täynnä purkalla seinään liimattuja paperilappuja. Nyt purkat olivat kadonneet. Seinät olivat kyllä täynnä rakkaudentunnustuksia, mutta trendinä tuntui olevan laastarit…

Yhtä paljon porukkaa pikkuaukiolla oli kuin ennenkin. Sen kummempia turvatsekkejä ei ollut, koska kyseessä ei ollut maksullinen paikka.

Tytär kovasti kyseli, että miten se tarina oikein menikään. Mietimme, pitäisikö surullisen tarinan kertoa, mutta jätimme yksityiskohdat sitten myöhemmälle. Sanoimme vaan, että ne tykkäsivät kovasti toisistaan.

”Tärkeää on, että tykkää. Se on ihanaa. Ja siitä tietää, että sydän toimii.”

 

Pinnan alta pyörille

Lapset muuttuvat. Kyllähän sen tietysti tietää, mutta jotenkin olettaa vahingossa, että kaikki pysyy aina samanlaisena. Kesälomassamme oli myös muutoksen tuulia.

Tyttäremme on ollut tähän mennessä melkoinen vesipeto. Lomat on vietetty rannalla tai uima-altaassa, eikä tyttöä ole paljon pinnan yläpuolella näkynyt. Nyt Italianlomallamme tämä yllättäen muuttui. Tosin ensimmäisessä hotellissamme oli spa, jossa vietimme aikaa paetessamme yli 30 asteen helteitä. Saimme sen yksityiskäyttöön, muut olivat ulkona.

Tyttäremme halusi vain rullaluistella. Rantalomailu ei enää kelvannut, piti päästä pyörien päälle. Hiukka hirvitti joskus, sillä vanhat italialaiset kaupungit ei välttämättä olleet tehty rullaluistelijoita silmälläpitäen. Mukulakivillä on hankala luistella, mutta Tytärhän ei siitä ongelmaa tehnyt.

Vuorottelimme siis tämän loman. Mies kävi lenkillä rullaluistelevan Tyttäremme kanssa ja minä kävelyillä. Onneksi olimme auton kanssa matkassa, joten sinne sopi pakata enemmänkin kamaa mukaan. Nestetasapainosta piti helteessä huolehtia, mutta muuten tämä sopi kyllä meillä.

Onneksi Italiassa oli niitä jäätelökioskeja joka kulmassa. Paussin paikka.

Tyttären eka tatska

Kerroin taannoin, kuinka 9-vuotiaasta Tyttärestämme tuli yhtäkkiä aivan mahdoton Michael Jackson -fani. Näki kerran videon ja se oli sitten sillä selvä. Nykyään automatkoillamme kaikuu asianmukaiset cd:t ja Wii-pelissä eniten tanssitaan Michael Jackson Experiencea. Senkus.

Olympia-puistossa oli kolmen viikon huvipuisto/markkinat, jossa tehtiin myös väliaikaisia tatuointeja. Sillä sekunnilla kun Tytär pongasi Jacksonin malleista, asia oli selvä. Mä en halua mitään muuta maailmassa kuin tuon!

Puhallettava mustetatuointi tehtiin viidessä minuutissa ja maksoi 5 euroa. Tytär oli tulokseen erittäin tyytyväinen. Tatuointi kesti pari viikkoa, joten isompaa vahinkoa ei tullut.

Nyt sitten olemmekin keskustelleetkin tatskoista ja siitä ketkä niitä ottaa ja millaisia. Meillähän ei kummallakaan niitä ei ole, mutta en minä mitenkään niitä vastaankaan ole. Itsensä ilmaisuahan se on, mutta syytä harkita tarkasti, ennen kuin sen antaa iholleen tehdä.

Hmm. Miksihän minä en ole koskaan tatskaa ottanut?

Michael Jackson fani

Meillä asuu nykyään Michael Jakson -fani. Ei aavistustakaan, miten 8-vuotiaalle Popin kuningas niin kolahti… Hän ilmeisesti katseli YouTubesta musiikkia ja ei tarvinnut kuin kerran kuunnella Billy Jean ja se oli sitten siinä.

Meille musiikki ei ole ollut erityisen tärkeää eikä Michael Jackson ole todellakaan kuulunut huushollissa. Sen takia onkin jännää seurata, kuinka Tytär fanittaa sitä niin täysillä. Nyt on harjoiteltu Moonwalkia  ja synttärilahjaksi on jo tilattu Jacksonin Wii-tanssipeli. Toivomuslistalla on vielä hattu ja hanska. Synttärijuhliin on nyt teema vihdoinkin siis löydetty.

Jackson kaikaa kodissa enkä minä sitä niin pahana pidä. Huonompiakin harrastuksia on nähty. Itseasiassa aika hyviä biisejä sillä on, kaikki kertakaikkisen kuolemattomia hittejä.

Nähtäväksi jää, kuinka kauan überfanitus kestää.

Huonoäiti

Tyttäremme käy viikoittain Suomi-koulussa. Hänen luokallaan on vajaa 10 lasta, aivan ihana opettaja ja siitä viikottaisesta sessiosta on ihan oikeesti hyötyä. Itse olen myös ollut jo muutaman vuoden aktiivisesti toiminnassa mukana tiedottajan pestillä. Koulumme on sen verran iso, että sitä pitää pyörittää kuin firmaa.

Olen kokopäivätöissä, mikä tarkoittaa sitä, etten pääse viemään Tytärtä koululle. Muuten pitäisi lähteä ennen kolmea toimistolta, eikä sitä taatusti hyvällä katsottaisi. Onneksi olemme löytäneet ratkaisun. Yksi Suomi-koulun opettajista, Ulla, tulee toiselta puolelta kaupunkia hakemaan Tyttären mukaansa. Minä ehdin sitten taas kuudeksi hakemaan hänet.

Pari viikkoa sitten loppui tämä lukukausi. Seuraa kesäloma ja aloitamme syyskuussa uudelleen. Tyttären ryhmä piti vanhemmille juhlat kiitokseksi perheen panostuksesta Suomi-koulutoimintaan. He olivat tehneet pienen näytelmän, jonka he esittivät vanhemmille. Tytär jännitti kovasti ainoita vuorosanojaan: ”Katsokaa, kuninkaan lakeija!”.

Näytelmä meni oikein hyvin. Huonoäiti-tunne tuli siinä vaiheessa, kun aloin lukemaan liitutaudulle kirjoitettuja lasten terveisiä. Muilla luki ihania ”Kiitos, äiti” ym viestejä sydämillä höystettyinä. Ja mitä oli oma tytär kirjoittanut?

”Kitos, Ula”.

Huoh, paskamutsifiilis.

Rullat jalassa

Joka kesä Mies menee shoppailemaan Tyttären kanssa ja tulee kotiin jonkin urheiluvehkeen kanssa. Viime vuonna saatiin taloon longboard. Juu, ei innostanut paria kertaa enempää. Tänä vuonna urheilulaji on näköjään inline-rullaluistimet.

Meillä on onneksi tuo Olympia-puisto vieressä, joten sinne on hyvä mennä harjoittelemaan. Ihan hyvin se Tyttärellä menee. Pysyy pystyssä, vaikka hiukka heiveröiseltä vielä näyttääkin. Onneksi puistossa ei ole paljon mäkiä, niin ei tarvitse jarruttamistakaan pelätä.

Minä kävelen perässä, Tytär luistelee edellä. Naapurin isommat tytöt luistelevat sujuvasti ilman suojavarusteita, mutta meillä pidetään kypärä tiukasti päässä. Kävimme nimittäin viime viikolla lääkärintarkastuksessa, jossa fiksu lääkäri kertoi tyttärestään, joka ilman suojia luistellessaan katkaisi kätensä. Sen jälkeen Tytär ei ole pahemmin protestoinut.

Olympia-puistossa on aina melkoinen kuhina, varsinkin kun siellä järjestetään koko ajan tapahtumia. Iltaisin nautitaan hanhien ja sorsien paraatista, kun he siirtyvät vedestä nukkumapaikoilleen. Liikenne pysähtyy useinmiten kiltisti ja annetaan linnuille rauhallinen kulkuväylä.

Jospas vielä saisin itsestäni irti sen, että juoksisin Tyttären rinnalla kävelyn sijaan!

Mustekynällä saksalaisessa koulussa

Tytär on tavallisessa saksalaisessa koulussa toisella luokalla. Menee ihan hyvin, vaikka ei huippunumeroita kokeista vielä saakaan. Ja usko pois, tämä on tärkeää, jos lukioon haluaa joskus päästä. Sen verran olen seurannut kavereiden muksujen koulunkäyntiä, että en pistä pahaksi, jos Tytär laitetaan peruskoulun neljännen luokan jälkeen Realschuleen. Alin taso on sitten Hauptschule. Huoh. En vaan ymmärrä lasten jaottelua kymmenvuotiaina.

Muita ihanuuksia on mustekynä. Juu, luitte oikein. Mustekynällä kirjoittelu on vieläkin in tässä maassa.

Kakkosluokalla aloitetaan siis mustekynällä harjoittelu. Vanhemmille tuli hyvissä ajoin tieto, että pääsiäisloman jälkeen pitäisi olla kynä mukana. Menimme korttelin kirjakauppaan, jossa olivat hyvin asiantuntevina opastamassa mustekynän saloihin. Tytär kokeili useaa kynää, josta sitten valikoi mieleisensä.

Minä huokailin. Tytär on nimittäin vasenkätinen. Kuvittelin millaista jälkeä vasemmalla kädellä kirjoittelu saa aikaan kämmensyrjällä. Ihan hyvin tuo näytti kuitenkin sujuvan. Lapset suorittivat ”ajokortin”, jossa piti ansaita tarpeeksi leimoja siististä jäljestä.

Käytetäänkö mustekynää Saksassa ihan oikeastikin? Itseasiassa kyllä. Kaikki tärkeimmät asiakirjat tavataan allekirjoittaa erikoiskynällä tavallisen mainoskuulakärkikynän sijaan. Eli kun olette nähneet niitä kalliita kyniä ja ihmettelette, kuka niitä muka ostaa, niin nyt tiedätte. Saksalaiset.

Intialainen Tyttäreni

Tytär on innostunut tanssista ja me tuemme sitä harrastusta erittäin mielellämme. Hän käy baletissa, tanssii kotona Wiin kanssa ja käy intialaistanssin kursseilla, silloin kun opettaja kotiutuu Intiasta puolivuosittain Müncheniin. Tällä viikolla opettaja avasi täällä oman studion ja hänen lapsiryhmänsä luonnollisesti oli esiintyjälistalla.

Tanssiryhmä oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Oli pikkublondeja ja korealaistaustaa. Intialaisen konsulin ja muiden konsulaatti-ihmisten valvovien silmien alla he tanssivat temppelitansseja ja bollywoodia. Söpöjä olivat, mutta eivät kyllä erityisen taitavia. Tyttären tanssitausta kyllä näkyi.

Itse en ole erityisen kiinnostunut Intiasta enkä ole milloinkaan haaveillut siellä käymisestä. Liian extremeä tällaiselle etäisyyttä kunnioittavalle introvertille. Mutta jos Tytär tykkää, mikäs siinä.

Kunhan ei ihan sinne kauas heti muuta.