Yksinäistä laatuaikaa

Mies ja lapsi lähti kahdestaan Suomeen syyslomalle. Ei ketään kotona, huippua. Mitä tekee äiti ja vaimo, kun hiiret saavat hyppiä pöydällä ja on muutenkin pyhäpäivä?

img_4304-001

  • On aamutakissa yhteen asti. Sitten katsoo aamutakkiaan ja toteaa, että se on muuten aika hirveän näköinen. Alkaa surffaamaan uutta aamutakkia ja toteaa, että saksalaiset näemmä suosivat froteisia kylpytakkeja ja tämähän ei käy ollenkaan. Löysi vihdoin silkkisen, punaisen kimonon ja tilasi sen hintaan 26,50. Ei ollut muuten mitään oikeaa silkkiä.
  • Kirjoitti aamupäivän musikaalia. Jep, luitte oikein. Suomi 100v-juhlavuoden kunniaksi Münchenin suomalaiset luovat ihkaoikean musikaalin ulkosuomalaisuus-teemalla ja olen yksi kirjoittajista. Ensi-ilta (ja ehkä ainoa esitys) ensi vuoden joulukuussa.
  • Katsoo jääkaappiin ja näkee, ettei Mies usko, että pärjäisin viikon yksin. Oli tehnyt kurpitsakeittoa koko viikon satsin. Toteaa, että tämän viikon ruokavalio on sitten nestemäinen. Tunaa kurpitsakeiton lättämällä kurpitsansiemeniä päälle. Nerokasta.
  • Ulkoiluttaa eilen ostamiaan korkkareita kaupungilla. Hyvin toimi auringonpaisteessa. Kultainen lokakuu vaihtui marraskuuksi, mutta lämpötila on vielä yli 10 astetta.

img_4379

  • Kaupungilla tuli vastaan elokuvateatteri, joka näytti dubbaamattomia leffoja. Täydellinen tilaisuus käydä katsomassa Bridget Jonesia. Totesi myös, että nestemäinen ruokavalio ei kiellä kuohuvaa. Kippis.
  • Pari päivää sitten aloittama 1000 palan palapeli lojuu yhä ruokapöydällä. Tänään ei kyllä napannut. Se pitänee kuitenkin ennen perheen tuloa tekaista tai muuten tulee palautetta.

img_4380

Mutta mitä tärkeintä, en pedannut petiä, en siivonnut enkä pessyt pyykkiä.

 

Mainokset

Sammakonkutua aamiaiseksi

Mies on hippi, joten meille ilmestyy kaappeihin aina jos jonkinlaista siementä ja pähkinää. Suhtaudun epäillen kaikkiin ruokiin, jossa ei ole sokeria tai rasvaa. Jos syön, sen pitää olla kyllä täynnä kaloreita tai vähintään alkoholia.

Meidän perheessä on aamiainen aina ongelma. Minulla ja Tyttärellä ei siihen kellonaikaan ole erityisemmin ruokahalua, Mies syö jokatapauksessa munakasta tai pihviä aamupalaksi ja lisäksi aina on kauhea kiire. Tyttärelle ei kelpaa jugurtti eikä leipä, kaurapuuro on ihan yöks.

Sisko antoi aikoinaan vinkin chia-siemenistä ja olen ottanut ne aktiivisesti käyttöön. Illalla juomalasiin vanilja-soijamaitoa, pari lusikallista siemeniä ja lopuksi kaurahiutaleita perään. Aamulla seos on sopivan turvonnutta. Sitten vaan marjoja päälle, niin hyvää on!

IMG_2998

Tytär kutsuu seosta sammakonkuduksi ja siltähän se vähän näyttää. Vaikka maku onkin ok, hän ei suostu sitä syömään, joten teen hänen seoksesta vaan kylmäpuuron ilman siemeniä. Saksassa sitä muuten myydään Birchermüslin nimellä.

Mites teillä hoidetaan aamupalat?

Maailman epäsexyin kirja

Mies juoksee. Viime viikolla oli puoli-marathon, tällä viikolla kaupunkijuoksussa kymppi. Lisäksi hän käy työkavereittensa kanssa lenkillä lounasaikaan. Minä katson kanttiinista mättäen pastaa, ja siellä hän tipsuttaa ympäri firman kampusta oransseissa lenkkareissaan.

Lenkkeily on tietysti ookoo, mutta ongelma on siinä, että pitkillä matkoilla varpaankynnet lähtee. Siis yök. Ilmeisesti pitkänmatkalaisilla yleinenkin probleema, jota tällaiset tavalliset pullanmussuttajat eivät ollenkaan ymmärrä. Olenkin kieltänyt Mieheltä sandaalien käyttämisen tältä kesältä.

Mies tilaa paljon Amazonista kirjoja kotiin. Viime aikoina ne ovat olleet juoksukirjoja sinne, juoksukirjoja tänne. Eli ei siis todellakaan jotain, jota minä lukisin myös. Minä luen fiktiota, hän ei. Tällä viikolla tuli paketti, josta Mies oli erityisen innoissaan.

IMG_3006

”Miten pidät huolta jaloistasi”. Voi anna mun kaikki kestää.

Mikä voisi olla inspiroivampaa kuin lukea rakoista, irronneista varpaankynsistä jne. Julistan tämän kirjan täten maailman epäseksyimmäksi kirjaksi. Onneksi kuvia ei ollut paljon ja ne olivat mustavalkoisia.

Työkaverini antoi kuitenkin vinkin. Hän on myös juoksija, joten hääpäiväkseen hän osti feikkivarpaankynnet. Sormien kynsituotteista kyllä tiesin, mutta että varpaillekin… Jos Mies siis haluaa tänä kesänä pitää sandaaleita, käyn Naomin kynsivarastolla.

Tosin en tiedä hyväksyisikö Mies itselleen varpaankynsiä ranskalaisella manikyyrillä….

Mitä minä jälkeeni jätän

Isun poismenon jälkeen oma kuolevaisuus on ajankohtainen asia. Mitä minä jälkeeni jätän tähän maailmaan? Perinnön? Koko maailmaa hyödyttäviä keksintöjä? Onko minun elämälläni ylipäätänsä mitään merkitystä, jos en mitään merkittävää ole elämälläni tehnyt?

Minulla on sinulle vastaus.

IMG_2244

Jätä jälkeesi rakkautta.

Olen katsonut Facebookissa, miten isun lapsenlapset yksi toisensa jälkeen ovat muuttaneet taustakuvaksi jotain isunkotoon liittyvää. Isu on siis koskettanut jokaisen elämää niin paljon, että he haluavat julistaa sen koko maailmalle.

Jätä jälkeesi rakkautta. Millään muulla ei ole väliä. Elä elämäsi niin, että olet läsnä muille ihmisille. Sinun jälkesi tähän maailmaan on tarpeeksi, jos yksi ihminen kaipaa sinua.

Se on tarpeeksi. Silloin sinulla on ollut merkitystä.

Jätä jälkeesi rakkautta.

Häät 70 vuotta sitten_Osa 2

Tässä loppuosa eilisestä isun haastattelusta. Millaiset häät olivat 70 vuotta sitten?

IMG_2234Eeva ja Niilo olivat onnekkaita, että asuivat maatiloilla. Se auttoi ruokatarpeiden saamisessa. Kortilla saatua sokeria säästettiin pitkän aikaa, kahvin sijaan oli korviketta, vehnäjauhoista oli pulaa. ”Häävieraille piti tarjota kuitenkin hyvät ruuat, joten lahtasimme ainakin mullin ja sian”, Eeva kertoo. ”Parista maitovasikasta teimme vasikanhyytelöä. Perunat saatiin omalta tilalta, omasta ohrasta saimme hyvä puuroa ja sen päälle puolukkakiisseliä. Mutta monta sataa vierasta kun oli, kyllä siinä oli tekemistä”, Eeva jahkuu.

”Hääpäivä meni hyvin”, Eeva muistelee. Koska vieraita oli satoja, istuskeli suurin osa väestä pihalla penkeillä. Ruokapöytäkin oli katettu ulos. Talo oli koristeltu kuusenoksakransseilla. Häät olivat hyvin uskonnolliset. Pari vihittiin Mastomäen pihalla, ja pappi puhui pitkään. Virsiä veisattiin monta seurojen aikana. Tavarapulan takia häälahjoja ei paljon annettu, suurin osa tuli rahana. Jos lahjoja tuli, ne olivat lakanoita, pyyheliinakangasta jne. Eeva muistaa saaneensa myös paperinarusta tehdyn seinävaatteen, joka on nyt jo hävinnyt. ”Kaikki meni hyvin, vaikka kyllä minua niin jännitti se naimisiinmeno”, Eeva huudahtaa.

Tuohon aikaan ei ollut suinkaan itsestääselvyys, että tuore vihkipari muuttaa yhteen asumaan. ”Mekin asuimme melkein vuoden erillämme omilla kotitiloillamme”, Eeva kertoo. ”Esikoinen Pertti syntyi heinäkuussa ja muutin nykyiseen kotitaloomme vasta syyskuussa 1965. Isä sanoi, että saa asua kotona niin kauan kuin haluaa, ja minähän halusin”, Eeva sanoo. ”En olisi vielä silloin elokuussakaan halunnut muuttaa, mutta isu sitä vaati. Hänellä alkoi olla huonot jalat ja työväkeä tarvittiin maatilalle. Silloin tilalla asui monta ihmistä. Pöydän päässäkin oli kahdelle ihmiselle paikka”, Eeva muistelee. Kaikkien kanssa piti toimeen tulla ja sanansa osata asetella. Siinä meni kauan, ennenkuin saimme talon ainoastaa omalle perheelle. Isu ja pappa asivat talossa vielä kauan, ja Allille ja Matillekin rakennettiin talo vasta 1963.”

”Niin sitä vaan elettiin. Naimisiin mentiin, lapsia tuli ja onnellisia oltiin, vaikka töistä sai tehdä enemmän kuin tarpeeksi”, Eeva kertoo. ”Hyvän miehen minä Niilosta sain.”

Häät 70 vuotta sitten_Osa 1

Isun muistelu jatkuu. Tällä kertaa julkaisen haastatteluni hänen häistään 70 vuotta sitten.

IMG_2236

Eeva ja Niilo menevät naimisiin

Eeva ja Niilo menivät kihloihin huhtikuussa 1945. Varsinaista kosintaa Eeva ei muista enää, mutta kertoi, että Niilo oli se innokkaampi osapuoli. ”Pitkän aikaa vastustelin ja viivyttelin, mutta ei se auttanut”, Eeva sanoo hymyillen. Kevätkihlat tuli ja häitäkin alettiin saman tien suunnittelemaan.

Eeva ja Niilo menivät naimisiin 11.08.1945. ”Sotien jälkeen oli paljon häitä”, Eeva muistelee. ”Meidänkin kylällä menivät monet parit naimisiin, kun miehet palasivat sodasta.” Mutta vaikka oli pula-aika, ei häistä tingitty. Eeva kertoo, että hänenkin häänsä oivat ajan tapaan kaksipäiväiset. Ensimmäisenä päivänä oli varsinainen vihkiminen, ruoka ja seurat, ja seuraavana päivänä kutsuttiin vielä oman kylän väki syömään. Eeva kun oli paremmasta talosta, niin häätkin piti olla isot. ”Monta sataa kutsua lähetimme, mutta tarkkaa vierasmäärää en muista”, Eeva sanoo.

Koska sota vaikutti tavaran saantiin, näkyi se myös Eevan ja Niilon häissä. ”Kultaa ei saanut mistään”, kertoo Eeva. ”Sen takia minunkin vhkisormukseni sulatettiin kahdesta vanhasta sormuksesta: Ruonan täti antoi minulle oman sormuksensa ja Niilon isällä oli iso, leveä amerikkalainen sormus, josta saatiin myös Niilolle kihlasormuksen tarpeet.” Hääpukukin oli kiven takana. Useat menivät kangaspulan takia naimisiin mustassa kirkkopuvussaan, ja jos uutta kangasta sai, ei hääpuvun tarvinnut olla valkoinen. ”Onneksi Lilja oli töissä Helsingissä, ja hän sai haalittua kiiltävää vaaleanpunaista kangasta. Se oli kaunis puku”, Eeva muistelee, ”siinä oli jopa pieni laahuskin.” Siihen kun laitettiin vielä valkoinen huntu ja morsiuskimppu, niin saatiin kaunis morsian. Niilolla oli isoveljensä Jukan tumma puku.

 

Toinen osa häistä 70 vuotta sitten julkaistaan huomenna

Lapsuus 90 vuotta sitten

Kun isu täytti aikoinaan 80 vuotta, me lapsenlapset teimme hänestä kirjan. Jokainen kirjoitti omia muistojaan ja minä haastattelin isua muutaman kertomuksen verran. Isun poismenon johdosta tämä kirja on nyt vieläkin arvokkaampi. Jaan siitä teille pari kirjoitustani seuraavina päivinä. Saat vilauksen toiselta aikakaudelta, joka oli niin erilainen kuin nyt.

IMG_2226

Eeva muistelee lapsuuttaan

Eeva kertoo, että hänen lapsuutensa oli ajan mukaisesti työtä täynnä. ”Mitään varsinaisia leikkimismuistoja minulla ei ole”, Eeva sanoo, ”meidät laitettiin töihin heti kun kynnelle kykeni. Olimme pelloilla töissä, ja jos oli huono sää, teimme pajuista lehtikimppuja talven varaksi lampaille. Aina meille jotain keksittiin.”

[…] ”Kotikasvatuksemme oli tiukka”, kertoo Eeva. ”Teimme töitä kaiket päivät, eikä siinä mitään lapsityövoimasta puhuttu… Meillä ei ollut paljoa ulkopuolisia kontakteja, emmekä tienneet maailmanmenosta mitään. Ei ollut radiota tai televisiota”, Eeva sanoo. Emme viettäneet syntymäpäiviä, emmekä oikein tosiasiassa tiennetkään, minä päivänä syntymäpäivämme oli. Joulunakaan ei ollut taattua, että mitään lahjoja tuli. Juhlaa oli se, että jos joskus sai leipomosta pullaa, ja siihen äiti joskus rahaa antoi. Meillä kun ei ollut muuta kuin joskus korppuja sunnuntaisin”, Eeva muistelee.

Eeva meni kansakouluun ja sai olla siellä sen ajan mukaan kuusi luokkaa. ”Pidin eniten käsitöistä ja piirustuksesta”, Eeva muistelee. ”Meillä oli käsityönopettaja, joka ajoi maanantaisin pitkän matkan päästä pyörällä koululle, satoi tai paistoi. Joskus oli niin paljon lunta, että tietkin olivat tukossa, mutta niin hän vain tuli”, Eeva jahkuu.

[…] Eeva ihmettelee, miten erilaista nykyään lapsilla on. ”Nukuimme samassa sängyssä nuoremman sisareni Allin kanssa, emmekä edes tienneet, että joillakin voisi olla lapsuudessaan oma huone!”

”Teimme kovasti töistä, kävimme koulua muutaman hassun luokan, eikä siinä lisäkoulutuksesta keskusteltu. Uravalintoja ei voinut tehdä. Perheen tilalla oltiin kiinni, ja rahaa ei olisi ollut matkusteluun. Nykyajan lapsilla ja nuorilla on niin toisin”, Eeva jahkaa.