Veronan oopperassa

Tunnustan pitäväni oopperasta ja haaveenani oli jo pitemmän aikaa ollut käydä kokemassa Veronan amfiteatteri. Koska tiesin olevamme kesällä Veronan kulmilla, niin tein haaveestani totta.

Lippujen tilaus netistä oli kätevää. Ostimme halvimmat liput, koska tiesin, että eräs 9-vuotias tuskin viihtyy siellä koko illan, joten ihan turha olisi panostaa kalliimpiin lippuihin… Liput maksoivat vähän yli 20€ per nokka. Ilta oli lämmin ja odotukset korkealla. Ihana elämys tulossa!

Paikkamme olivat vanhoilla kivipenkeillä kolosseumin reunamilla. Näille numerottomille paikoille sai mennä tuntia aikaisemmin ja mekin vaelsimme sinne ajoissa. Meillä kävi säkä. Henkilökunta ohjasi meidät penkeille, joka oli tyhjäksi jätetyn käytävän reunalla, joten saimme nojata. Yleensä noilla penkeillä ollaan varpaat toisen niskassa. Muuten olen kyllä sitä mieltä, että nämä vanhat kiviportaat olivat kivemmat kuin tavalliset yleisöpenkit. Tunnelma oli katossa.

Olimme varautuneet pepun puutumiseen ottamalla omat tyynyt mukaan. Tämä oli turhaa, sillä tyynyjä sai maksua vastaan lainatakin. Mutta usko pois, se kannattaa. Yleisöllä oli paljon omaa syötävää ja juotavaa mukana, ihana picknick-meininki. Lähikaupasta kun saa parmankinkkua, oliivia ja juustoa sopuhintaan, niin mikäs sen mukavampaa muutaman tunnin kulttuurisessiolle. Juomisen kanssa olikin sitten ongelma, sillä lasipulloja kolosseumille ei missään nimessä hyväksytä. Vieressäni istunut tanskalaisrouva oli löytänyt kaupasta muovisen viinipullon, mutta henkilökunta tuli kyllä tarkastamaan sitä useaan kertaan. Onneksi palvelu pelasi ja myyjät kauppasivat tauoilla Vinobiercola-huudoillaan janoisille tavaraan. Ylihintaan, mutta kumminkin.

Itse oopperakokemus ei ollut niin hääppöinen. Akustiikka ei ollut niitä parhaimpia ja olisin kaivannut kiikareita, sen verran kaukana lavalta istuimme. Tekstitys pelasi italiaksi ja englanniksi. Turdandot-ooppera alkoi siinä yhdeksän kieppeillä ja ilta tummeni pian. Onneksi Italian lämpimässä kesässä tarkeni.

Onhan se elämys istua ikivanhoilla kivipenkeillä Italian yössä parmesaanin palaa mutustellen. Kannattaa kokeilla, vaikka et suuri oopperan ystävä olisikaan. Veronan oopperasta on hyvä aloittaa kulttuurimatkailu!

Korealaisessa illassa

Erilaisuus-teema jatkuu eilisen uskonto-keskustelun jälkimainingeissa. Tiedättekö mitään korealaisesta kulttuurista? Juu, en minäkään. Olin siis hyvinkin mielissäni, kun saimme Tyttären koulukaverilta kutsun korealaiseen iltaan.

Olipas mahtavaa. Saimme kuulla perinnesoittoa instrumenteilla, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Lauluja oli kaikkea ikivanhoista viisuista nykyaikaiseen Ganham Style -tyyppiseen menoon.

Ja ne puvut. Vähän kimonon tapaisia, mutta ei sinne päinkään. Koristeellisuus oli aivan eri luokkaa, mitä vaatimattomissa suomalaisissa kansallispuvuissa. Huomaa, missä maassa on ollut kuninkaallisia ja hovietiketti…

Illan kohokohta oli rumpuesitys, jossa Tyttäreni kaverin äiti esiintyi. Kaksi naista teki melkoisen shown käyttäen kolmea hartioiden tasolle kiinnitettyä rumpua. Sitä ei niin vaan perässä tehtäisi.

Ilta päättyi kamppailulajishow’hun ja korealaiseen ruokaan. Tytär sujahti lapsiporukkaan hiustenväristä huolimatta. Juuri näin sen pitääkin mennä.

Tammikuu saapui taloon

Kerroin taannoin, että ostin melkohkolailla spontaanisti taulun (postaus). Sanoin Anna Kiiskiselle hänen ateljeensa näyttelyssä, että varaapa tuo minulle ja palataan asiaan myöhemmin.

Nyt taulu on onnellisesti meillä. ”Tammikuu” sai paikkansa koivutaulun vieressä. Annan tauluissa on jotain askeettisen suomalaista, joka vetoaa minuun. Nyt himoitsen hänen tauluaan, jonka aihe on tuulessa heiluvat valkoiset verhot, joista valo paistaa läpi. Kuulostaa oudolta, mutta se kolahti minuun täysin. Valon ja varjon leikissä silmä lepää.

Kiitos Annalle sielun virkistämisestä.

Annan taulu nro 2

Tekstiviesti Miehelle tänään: ”Taisin juuri ostaa taulun.”

Kävin Anna Kiiskisen näyttelyssä. Se on vaarallista, tiesin kyllä sen. Ajattelin, kun ei pahemmin ole seinätilaa, niin eihän siinä mitään vaaraa ole. Ja pah.

Annan taulut vetoavat minuun (lue postauksen esim. tästä ja tästä), siitä ei pääse ympäri. En tiedä sitten yhtikäs mitään taiteesta, sen täytyy vaan sykähdyttää minua. Anna tekee sen. Koivu-taulu on minulle tärkeä.

Joten kun Anna näyttelyssään vinkkasi minulle, että hänellä on vuodenaika-sarjassaan ”Ein Jahr” vielä kolme taulua vapaana, tiesin että se oli menoa. Mieluusti olisin ottanut kaikkia kolme – ja ehkä vielä otankin – mutta sen Tammikuun varasin samantien. Yksinkertaisissa lumisissa oksissa on jotain suomalaista.

Niin. Mihinkähän sen oikein laittaisi??

Anna Kiiskisen näyttely

Olen ennenkin hehkuttanut Anna Kiiskistä, joka Münchenissä vaikuttava suomalainen taidemaalari. Kävin hänen uusimmassa näyttelyssä katsomassa, mikä on Annan tämänhetkinen aihepiiri.

Ikkunanäkymiä, puiden varjoja ja valoja. Teema jatkaa hänen edellisiä maalauksiaan, joissa oli paljon veden varjoilla leikkimistä. Ystävättärieni kanssa huokailimme ihastuneina.

Kuin pitsiä. Siltä nuo varjot näyttivät. Osittain hyvin feminiinistä. Anna oli juuri myynyt yhden suuren taulunsa isoon kokoelmaan, joten ura menee eteenpäin. Ei voi muuta kuin ihailla ihmisiä, joilla on kyky olla luova. Ja jos sillä osaamisellaan saa elantonsakin, niin ei voi muuta kuin hattua nostaa.

Mistähän minä uutta seinätilaa saisin, että voisi jonkun uuden Anna työn sinne sijoittaa…

Ilta Westön ja Ketun parissa

Frankfurtin kirjamessujen – ja Finland.cool osanoton jälkeen – on suomalaisia kirjailijoita alkanut pyöriä luennoimassa Münchenissäkin. Eilen olivat vuorossa Katja Kettu ja Kjell Westö.

Paikalla oli ihan kiitettävästi porukkaa, saksalaisia, mutta eniten kai Münchenin suomalaisia. Keskustelu käytiin saksaksi ja suomeksi. Kirjailijat vastailivat juontajan kysymyksiin ja luettiin näytteitä kirjoista.

Aihe on kummallekin kansalle vaikea, sota-aika. Ihmettelen vieläkin, kuinka kollektiivista syyllisyyden tunnetta saksalaiset ovat pystyneet kestämään. Aika parantaa, mutta natsi-menneisyys ei ole kuitenkaan vielä niin kaukainen asia. Minun sukupolveni on vielä saanut isovanhemmiltaan ensikäden sotajuttuja kuunnella. ”Ei koskaan enää” on ajatukseni, mutta historia toistaa itseään. Ihminen on tyhmä.

Ilta Ketun ja Westön parissa oli mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Kirja tarttui mukaan, siellä kun oli ruotsalaisen kirjakaupan ansiosta tarjolla ne myös suomeksi. Ja oli salmiakkia myös.

Illan yllätys oli, että Kjell Westö veti osuutensa saksaksi. Kappas!

Taidetta Prahasta

Tässä vielä muutama kuva Prahan matkalta. Kaupunki on täynnä ihania, myös moderneja yksityiskohtia.

Oletteko kiinnittäneet huomiota kaupunkien puistonpenkkeihin? Tottakai ne on tilattu tukkutuotantona jostain, luultavasti mahdollisimman halvalla. Mutta tsekatkaapa prahalaisen penkin detaljit!

Kaupungin muurilla tuli tällainen ihanan vaaleanpunainen ilmestys vastaan. Hih.

Jossain museon edustalla oli tällaisia konttaajia. Eri vänkä ilmestys, varsinkin kun kokoa oli melkoisesti.

Ja vielä filosofisia lausahduksia baarin ikkunasta: ”… koska mikään mahtava tarina ei ole koskaan alkanut sillä, että joku syö salaattia”.

 

Annan vesi

Olen aikaisemminkin hehkuttanut Anna Kiiskistä, suomalaista kuvataiteilijaa, joka asuu nykyisin Münchenissä. Hänen Koivu-taulunsa on minulle erityisen tärkeä.

On se jännä, miten jotkut taulut toimivat ja jotkut ei. Se minusta taiteessa onkin niin ihanaa – saa olla puhtaasti subjektiivinen!

Annan käyttämä värimaailma ei ole yhtään minun värinen, mutta jotenkin hänen taulunsa saavat minut pysähtymään. Anna selitti minulle tekniikkaansa: hän ottaa valokuvan, jonka jäljentää ja sitten maalaa omilla väreillään. Sillä lailla nuo veden liikkeet tulevat niin elävännäköisiksi.

Vesi on ihana elementti. Myöskin taulussa nautittuna.

855

München juhli synttäreitä viime viikonloppuna. Täyteen tuli kahdeksansataaviisikymmentäviisi vuotta.

Sää suosi. Aurinko armahti vihdoinkin Baijeria ja sateisen kevään jälkeen kaikki nauttivat silminnähden lämmöstä.

Kaupungilla oli vilinää, kun koko keskusta oli täynnä kojuja ja tapahtumia. Kahtena aikaisempanakin vuonna olen tehnyt saman postauksen ja sanonut sitä samaa – ihanaa kun käsityöläisyys on kunniassa.

Tyttären kanssa kun liikkeellä oltiin, oli oletus, että matkakumppanilla on melko lyhyt pinna. Olihan se. Käveltiin pikavauhtia keskustan läpi, porkkanana jätski. Puiston suihkulähteet on näemmä miljoona kertaa kiinnostavampia kuin mikään tapahtuma.

Koskahan se Tytär alkaa tykkäämään äitinsä lailla kaupungilla kuljeskelusta?

Minun Annan koivut

Pari kuukautta sitten pohdin, mikä minulle edustaa sitä aidointa suomalaisuutta (postaus täällä). Päädyin siihen tulokseen, että se oli koivun kaarna. Ihastuinkin päätä pahkaa Anna Kiiskisen Koivu-tauluihin. Annalla oli myös muita teemoja, joissa oli jotenkin suomalaista puhuttelevia elementtejä – veden väreilyä, ranta-maalauksia jne.

Anna Kiiskisen kortteja

Kun Anna sitten otti yhteyttä ja kertoi, että vielä yksi koivu-taulu olisi jemmassa, nappasin sen oitis. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.

Anna Kiiskinen: Into the trees (2)

Tuo taulu vain kertakaikkiaan liikauttaa jotakin sisimmässäni. Siinä on sellaista minimaalisuutta ja puhtautta, joka toimii. Ihana!

Anna Kiiskisen töitä

En väitä ymmärtäväni yhtikäs mitään taiteesta. Jos taideteos jotenkin puhuttelee minua, se on tarpeeksi minulle. En osaa itse luoda mitään, joten tunnen kunnioitusta niitä kohtaan, joilla lahjakkuutta on.

Nauttikaamme taiteesta. Kiitos, Anna!