Pinnan alta pyörille

Lapset muuttuvat. Kyllähän sen tietysti tietää, mutta jotenkin olettaa vahingossa, että kaikki pysyy aina samanlaisena. Kesälomassamme oli myös muutoksen tuulia.

Tyttäremme on ollut tähän mennessä melkoinen vesipeto. Lomat on vietetty rannalla tai uima-altaassa, eikä tyttöä ole paljon pinnan yläpuolella näkynyt. Nyt Italianlomallamme tämä yllättäen muuttui. Tosin ensimmäisessä hotellissamme oli spa, jossa vietimme aikaa paetessamme yli 30 asteen helteitä. Saimme sen yksityiskäyttöön, muut olivat ulkona.

Tyttäremme halusi vain rullaluistella. Rantalomailu ei enää kelvannut, piti päästä pyörien päälle. Hiukka hirvitti joskus, sillä vanhat italialaiset kaupungit ei välttämättä olleet tehty rullaluistelijoita silmälläpitäen. Mukulakivillä on hankala luistella, mutta Tytärhän ei siitä ongelmaa tehnyt.

Vuorottelimme siis tämän loman. Mies kävi lenkillä rullaluistelevan Tyttäremme kanssa ja minä kävelyillä. Onneksi olimme auton kanssa matkassa, joten sinne sopi pakata enemmänkin kamaa mukaan. Nestetasapainosta piti helteessä huolehtia, mutta muuten tämä sopi kyllä meillä.

Onneksi Italiassa oli niitä jäätelökioskeja joka kulmassa. Paussin paikka.

Etelä-Tiroli

Etelä-Tiroli eli Italian pohjoisin maakunta on kyllä jännä paikka. Yleensä olemme ajaneet vaudilla sen läpi matkalla kohta Garda-järveä, mutta tällä kertaa vietimme siellä kesälomamme alun. Innoitus tälle tuli kun etsiessäni hotellia alueelta vastaan tuli sana ”Weinstrasse” eli viinitie…

Etelä-Tirolissa yli 60% asukkaista puhuu saksaa äidinkielenään ja sen kyllä huomaa. Katujen nimet, opastukset olivat ensin saksaksi ja vasta sitten italiaksi. Ei kummakaan, kun tänne vaeltavat kaikki saksalaiset heti tilaisuuden tullen – ihana Italia, mutta omalla äidinkielellä!

Mynkkeniläiset, kun te teette ne viikonloppuretket Gardalle, pitäkääpä paussi Bolzanossa, kun kuitenkin ajatte sen ohi motarilla. Vallan mainio pikku kaupunki, shoppausmahdollisuudet valtavat ja sieltä löytyy Ötzi, joka on yksi maailman tunnetuimmista muumioista. 5000 vanha mies ansaitsi tietysti museon. Vinkkinä lapsiperheille, että kellaritasosta löytyy tosi kiva leikkipaikka lastenhoitajineen.

Weinstrasse eli viinitie alkaa Bolzanon tienoilta etelään päin. Ehdottomasti motarilta poikkeamisen arvoinen! Aivan upeat maisemat pikkuteitä pitkin, viinitiloja kauppoineen tarjolla ja ne omenapellot ovat aivan huippuja. Viinitien varrella on viehättäviä pikkukyliä, joista aina löytyy hyvää jäätelöä!

Erityismaininnan ansaitsee Caldaro-järvi, jossa vietimme muutamankin tunnin kesähelteellä. Järvi ja maa-uimala samassa paketissa. Hinta oli muistaakseni jopa 7 euroa, mutta sen maksoi mielellään. Palvelut toimi ja lisäviihdytyksenä oli joukko sorsia, jotka taapersivat rauhassa auringonpalvojien joukossa.

Suosittelen siis Etelä-Tirolia. Aurinkoa, italialaista jäätelöä, viiniä ja vuorimaisemaa. Minä tykkään!

Keski-Euroopan ruuhkassa

Olimme elokuun puolessa välissä automatkalla eli siihen pahimpaan Keski-Euroopan ruuhka-aikaan. Suuntamme oli sama kuin aikaisemminkin eli Alppien yli kohti Italiaa.

Elokuu on Keski-Euroopan lomakuukausi ja sen kyllä huomaa. Moottoriteillä suurinta hupia oli pongata eri maiden rekkareita. Kaikkialta muualta niitä olikin paitsi Pohjoismaista, jossa lomakausi oli jo ohi. Saksalaisia oli tietysti eniten liikenteessä.

Pohjois-Italiaan mentiin tällä kertaa noin viidessä tunnissa, mikä oli nopeammin kuin uskoimmekaan. Autoon oli pakattu vettä, hedelmiä, raksuja, tabletti, lukemista ja CD’tä. Vuorilla kun mennään, ei ole radion kuuluvuus aina huippuluokkaa.

Mutta kyllä pohjalaisen silmä lepää vuoria silmäillessä. Ihmettelen, tottuvatko siihen maisemaan he, jotka siellä asuvat. Osaako sitä joka päivä arvostaa ja muuttuuko se arjeksi?

Yksi kysymys minulla on: mistä ihmeestä niitä hollantilaisia autoilijoita oikein riittää??

Flamingo-bileet

Työkaverillani oli 30-vuotispippalot. Hän on yleensäkin erittäin positiivinen ja iloinen persoona, mutta ihan tätä en odottanut kuitenkaan. Teemana oli Flamingo!

Ihan hyvinhän trooppinen teema sopi Münchenin kuumaan iltaan. Pieni kuppila oli vuokrattu kokonaan yksityiskäyttöön, siellä oli fingerfoodsia ja drinkkilippuja. Voin kertoa, että niitä lappusia hiukkasen saksittiin työkaverin kanssa myös toimistoaikaan…

Leikkiflamingosta en nyt saanut kuvaa enkä myöskään työkaverin miehen flamingo-paidasta, mutta kaikki oli viimeisen päälle mietitty. Aloin sitten muistelemaan, että miten minä olen kolmikymppisiäni juhlinut. Ei tuu sitten yhtään mitään mieleen… Tokkopa tein mitään erikoista.

Tyttären juhlat olen kyllä koristellut teeman mukaisesti, mutta että aikuistenkin juhliin saa paneutua. Kysymys kuuluukin näin 9-vuotiaan äitinä: mitä ne aikuisten juhlat on?? Ei oo kyllä tässä huushollissa näkynyt.

Viinaa työpaikalla

Saksalaisten suhtautuminen alkoholiin on rennompi kuin suomalaisten. Humalaan ei tulla, viini tai olut on arkipäivää, ja alkoholia saa ostaa ruokakaupasta. Työpaikalla ei tietystikään alkoholia periaatteessa suvaita, mutta käytäntö on ainakin minun saksalaisessa toimistossani eri. Skumppapullo on jääkaapissa vakio ja jopa japanilaisia viskinmaistajaisiakin on minun tiimissäni pidetty työaikaan.

Salaesimerkki 1. Minulla oli laatikossani ollut nyt puoli vuotta snapsipulloja viime joululta. Kun pomot olivat lomalla, päätimme ottaa hömpsyt.

Eihän siitä 2 cl pullosta paljon kostunut. Mutta psykologinen vaikutus kesti ainakin kaksi minuuttia keskellä pahimpaa ketutusta!

Esimerkki 2. Kaikille tarkoitetun säännöllisen kokouksen jälkeen juhlittiin herra Ison Pomon jäähyväisiä. Meitä oli siinä muutamakin sata ihmistä paikalla ja firma tarjosi napostelut. Saimme mm. itävaltalaista pannukakkua omenahillon kera. Lisäksi juomaksi sai hakea olutta tai drinkkejä. Hugo-drinkki toimi oikein mukavasti pannukakun kostukkeena.

Virallisessa kanttiinissa ei kyllä olutta taida olla tarjolla ruokajuomaksi. Mutta kampuksellamme olevista pikkuravintoloista haetaan kyllä kuumana iltapäivänä työpäivän päätteeksi olutpullo ja nautitaan se ihan rehdisti kaiken kansan nähden.

Litran kolpakkoa sieltä ei kyllä saa. Mikä müncheniläinen firma se nyt sitten on?

Tyttären eka tatska

Kerroin taannoin, kuinka 9-vuotiaasta Tyttärestämme tuli yhtäkkiä aivan mahdoton Michael Jackson -fani. Näki kerran videon ja se oli sitten sillä selvä. Nykyään automatkoillamme kaikuu asianmukaiset cd:t ja Wii-pelissä eniten tanssitaan Michael Jackson Experiencea. Senkus.

Olympia-puistossa oli kolmen viikon huvipuisto/markkinat, jossa tehtiin myös väliaikaisia tatuointeja. Sillä sekunnilla kun Tytär pongasi Jacksonin malleista, asia oli selvä. Mä en halua mitään muuta maailmassa kuin tuon!

Puhallettava mustetatuointi tehtiin viidessä minuutissa ja maksoi 5 euroa. Tytär oli tulokseen erittäin tyytyväinen. Tatuointi kesti pari viikkoa, joten isompaa vahinkoa ei tullut.

Nyt sitten olemmekin keskustelleetkin tatskoista ja siitä ketkä niitä ottaa ja millaisia. Meillähän ei kummallakaan niitä ei ole, mutta en minä mitenkään niitä vastaankaan ole. Itsensä ilmaisuahan se on, mutta syytä harkita tarkasti, ennen kuin sen antaa iholleen tehdä.

Hmm. Miksihän minä en ole koskaan tatskaa ottanut?

München-maanantai: Frauenplatz

Kun Münchenin keskustan kävelykatu ahdistaa, poikkea hengähtämään Frauenplatzille!

Frauenplatz on aukio kävelykadun lähettyvillä, rauhaisa keidas kuhinan keskellä. Kävelet vain Hirmerin tavaratalon vierestä sivukujalle ja tulet Frauenkirchenin kupeeseen. Kulmassa on Augustinerin ravintola ja varjoisaa aukiota rytmittää suihkulähteen solina. Mielenkiintoisin osa aukiota on kuitenkin mini-München.

Keskusta on valettu pienoismuotoon kaikkien ihailtavaksi. Siitä on kiva seurata, mitä kaikkea talojen fasaadin taakse piiloutukaan. Siellähän on sisäpihoja vaikka kuinka paljon! Ja noinko korkealle kirkkojen kupolit ulottuvatkin!

Minä olen helteellä kiitollinen pienestä hengähdystauosta kirkon varjon kupeessa. Viime viikonloppuna oli kolmeakymppiä vielä, tällä viikolla on kuulemma viimeiset kesähelteet.

Tulee se syksy tännekin.

Lukkosepän pakeilla

Portaissa se vasta välähti. Ei helvetti… Kiire seis, käsilaukku tyhjäksi. Totta se oli, avaimet oli jääneet sisälle.

Tytär nyyhkyttää vieressä, minä kiroan omaa tyhmyyttäni, Mies vuorilla tavoittamattomissa. Ei auta muu kuin soittaa Schlüsseldienstiin – lukkosepälle, jonka mainostarra oli kätevästi ulko-ovessa. Ei hätää, apu tulee parissakymmenessä minuutissa, luvataan. Kyllä, maksu paikan päällä, mutta korttikin käy.

Ja sovittuna aikana saapuukin paikalle mies työkalupakin kanssa. Henkkarien näyttö – tanskalainen ajokorttinikin kelpaa – ja kysytään, onko ovi vain suljettu vai takalukossa. Työkalupakki auki, muovinen paperinpala ujutetaan raosta sisään ja ovi on auki kahdessa sekunnissa.

Auts. Siis noinko helposti tuo käy?

Mies kirjoittaa 250€ laskun ja juttelee samalla ammatistaan. ”Tämä on ehdottomasti parhain ammatti, mitä olen kokeillut. Ihmiset ovat aina niin iloisia, kun tulen paikalle.” Niin varmaan, mutta kun saavat laskun käteen, hyytyy hymy varmasti…

Huojentuneena astun avoimesta ovesta sisään ja siinähän ne avaimet roikkuvat eteisen naulassa. Omasta huonosta päästä pitää maksaa, mutta sen verran oli niitä laskuja jo odottamassa, että ylimääräistä rahaa ei kyllä tilille tällä menolla jää.

Ai, kato se parvekkeen ovi oli auki. Alakerran puutarhasta olisi ehkä päässyt tikkaita pitkin meidän parvekkeelle suhtkoht helposti.

Ei oo mun päivä, ei.

Münchenin joukkopaniikin jälkipuintia

Münchenin viikonlopun ammuskelun jälkeen alkaa karu totuus joukkopaniikista paljastua. Olympia-ostoskeskus sijaitsee muutaman kilometrin päästä keskustasta, mutta viime perjantaina poliisioperaatio oli hyvinkin myös keskustan alueella. Alunperinhän raportoitiin jopa kolmesta ampujasta, joten varotoimenpiteet olivat sen mukaiset.

Viime viikolla meillä oli globaalin tiimimme workshop, joten useakin kollegani Aasiasta ja Amerikoista oli Münchenissä. Televisiossa näytettiin kuvaa vain ostarista, joten en edes tajunnut, että keskustassa olevat ihmiset olivat todellisessa pulassa. Työkaverini joutuivat keskelle keskustan dramaattisia tapahtumia, joten en tässä ihan vaan kuulopuheita raportoi. ”Keskusta oli kuin sotatannerta”, kuvailivat kollegani. Mitä keskustassa siis oikein tapahtui?

Keskusta suljettiin. Ihmiset pakenivat liikkeisiin, ravintoloihin, kirkkoihin. Kollegani oli viisi tuntia H&M:ssä lukittujen ovien takana. Toinen näytti kirkon ikkunasta kuvaamaansa näkymää, jossa tyhjillä kaduilla kulki poliisi täydet varustukset päällä pienenä joukkona käyden läpi katukäytävät ja nurkat. Kolmas kertoi lohduttaneensa kenkäkaupassa hysteeristä naista, joka kertoi nähneensä jonkun kuolevan kadulla paetessaan viereensä. Kun tähän lisätään somessa pyörivät huhut ampumistapauksista keskustan alueella, joukkopaniikki oli totta.

Ja sitä se oli Münchenin keskustassa. Paniikkia ilman mitään varsinaista syytä. Sitä lietsoi some, jota on hankala hallita. Poliisi reagoi ilmoituksiin, mutta ei pystynyt tarpeeksi nopeasti kumoamaan vääriä huhuja. Eikä poliisin viralliset ilmoitukset levinneet yhtä nopeasti kuin kaverilta-kaverille postaukset, vaikka poliisi olikin varsin aktiivinen sekä Twitterissä että Facebookissa.

Miten ne ulkomaalaiset työkaverini? Olivat pulassa kieltä taitamattomina, kaupunkia tuntematta, ilman dataa kännykässä. Yksi oli yötä tuntemattoman sohvalla #opendoors avunannon avulla, toinen sai kyydin paikalliselta hotelliinsa yöllä, kolmas oli jatkuvassa puhelinyhteydessä paikallisen kaverinsa kanssa koko illan. He selvisivät, mutta saivat ikuisen muistijäljen Münchenistä.

On mielenkiintoista seurata, miten poliisi ja kaupunki muokkaavat kriisinhallintaansa tämän jälkeen. Jos joudun itse vastaavaan tilanteeseen, taidan seurata virallista tiedotusta ja muistan että somessa kaikki ei ole totta.

Myrskyn silmässä pitää pysyä tyynenä.

München verilöylyn jälkeen

Aamulla München heräsi uuteen päivään helpottuneena. Poliisi oli ilmoittanut, että OEZ ampuja oli yksittäinen tekijä eikä ollut kyse terrorismista. Yhdeksän viattoman hengen vienyt 18-vuotias mies kärsi ilmeisesti mielenterveysongelmista. Mistä hän oli aseen saanut, on vielä selvittämättä. Kaikki pelkäsivät, että kyseessä olisi ISIS-tyyppinen terroriteko, mutta vaikka ampuja olikin iranilaista sukua, tapaukseen ei liity uskontoon liittyviä vaikutteita.

Kävin aamulla isossa tavaratalossa. Ihan tyhjä, ihmisiä ei ollut juurikaan liikkeellä. Kaikki torikauppiaatkaan eivät olleet ilmaantuneet paikalle. Kun vein Tyttäreni kaverisynttäreille, kertoivat vanhemmat, että he harkitsivat pitkään synttäreiden peruuttamista. Päättivät kuitenkin pitää ne, koska terrorismista ei ollut iskussa kysymys. Kaikki olivat kuitenkin järkyttyneitä ja aikuiset keskustelivat hiljaa keskenään lasten korvien ulottumattomissa. Tämä on sentään meidän naapuristoa, eihän tällaista voi tapahtua. Iltapäivällä tilanne oli normalisoitunut ja müncheniläiset olivat liikenteessä tavalliseen tapaan, kuitenkin hiljaisempina kuin ennen.

Näin jälkikäteen nousee tapahtumista kolme asiaa esille. Ensinnäkin paniikin näkyminen sosiaalisessa mediassa. Facebookissa huhut liikkuivat eilen illalla rajusti. Ammuskelua keskustassa! Räjähdereppu löydetty Olympia-puistossa! Ampujat liikkeellä joen varrella! Poliisi yritti Twitterissä ja Facebookissa hillitä huhuja ja kehoittaa ihmisiä välttämään ylireagointia. Turha toivo, müncheniläiset olivat erittäin aktiivisia sosiaalisessa mediassa, kaupunkihan oli suljettu.

Toinen asia oli paikallisten avunanto. #offeneture ja #opendoors merkeillä müncheniläiset ilmoittivat avaavansa ovensa niille, jotka eivät päässeet kotiin julkisen liikenteen stopin vuoksi. Halu auttaa tuntemattomia oli tuttu jo viime kesältä ja syksyltä, kun Müncheniin saapui kymmeniä tuhansia pakolaisia (klikkaa postaus). Eilen tämä ilmiö näkyi jo hyvin aikaisessa vaiheessa, kun oli vielä epäselvää, missä poliisioperaatiossa oli ylipäätään kysymys. Kun tulin kotiin samaan aikaan kun ampumiset alkoivat, pysähtyi julkinen liikenne täysin. Todistin tapausta, jossa itkevä nainen kysyi ruuhkassa pysähtyneenä olevan auton kuskilta, voiko hän ottaa naisen kyytiin, hänellä on nyt hätä. Reaktio oli välittömästi positiivinen, kuski auttoi naisen istuimelle ja vakuutti, että hän vie hänet perille. Hädässä toisia autetaan ja viime yönä monet saivat yösijan tuntemattomien sohvilta.

Kolmas asia oli poliisin toiminnan kehuminen. Poliisin kasvoksi nousi tiedottaja Marcus da Gloria Martins, joka hoiti hommansa esimerkillisesti. Rauhallinen mies pysyi tyynenä kaaoksen keskellä. Positiivista oli myös tiedotttaminen kaikilla mahdollisilla kanavilla ja monilla kielillä. Sen sijaan Angela Merkelin julkisuudesta poissa pysyminen illan mittaan sai Facebookissa saksalaiset näkemään punaista. Jopa Obamalta tuli lausunto ennen Merkeliä.

Tänä viikonloppuna München suree. Julkiset juhlat, yleisötapahtumat ja konsertit on peruttu, ei turvallisuussyistä, vaan myötätunnosta uhrien perheitä kohtaan. Tämä on yhteinen tragedia.

Wir lieben München.