Enkeleiden äärellä

Suvussamme sattui kuolemantapaus. Piti taas pohtia omaa suhdetta kuolemaan. Jokainen kuolee, mutta miten sitä on niin vaikeaa hyväksyä?

Olen ollut parissa hautajaisissa, kun isovanhempani siirtyivät ajasta iäisyyteen. Siinä on jotain hauraan kaunista, kun iso suku suree yhdessä, muistelee ja alkaa hyväksyä vanhemman ihmisen luonnollisen poismenon. Kuoleman äärellä ei oikein tiedä, miten käyttäytyä ja ihmisillä on niin erilaisia reaktioita. Ymmärrän hautajaisten tarkoituksen. Silloin saa isossa ryhmässä avoimesti surra. Yhteisöllisyys kantaa, jakaa voimaa, kannattelee sinuakin siivillään.

En vähättele ollenkaan vanhemman ihmisen kuolemaa, mutta ainakin silloin on elämä elettynä. Kun vainajalla olisi vielä elämä edessä, on kuoleman tarkoitusta vaikea ymmärtää. Luin artikkelin perheestä, jota kuolema oli useasti koskettanut. ”Suruun ei voi tottua, mutta ehkä sitä voi oppia käsittelemään”, sanoi perheen isä.

Teille, jota suru koskettaa, toivon jaksamista, enkelten siipien kannattelua.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s